Kolme yötä poikasen ensimmäiseen jouluun

Eilen tytöt saivat koristella mummolan joulukuusen. Poikanen ei noteerannut kuusta mitenkään. Ehkä hän ei siis kuitenkaan kaada tänään kotiin tuotavaa kuusta. Lahjoja tuskin kuitenkaan kannattaa kuusen alle laittaa. Keksin laittaa ystäviltä saatuja paketteja puulaatikkoon takan eteen. Itse lapsille ostetut lahjat tuodaan vasta aattoiltana sisälle suoraan jaettavaksi.

Poikanen oppi nopeasti ryömimisen opittuaan konttaamaan. Ja nyt hän on niin ylpeä, kun pääsee jo vaikka minne liikkumaan ja kiipeämään. Tässä on tytöille opettelemisen paikka. Heillä kun on tapana jättää tavaroitaan vähän sinne ja tänne. On jo moni pikku tavara ollut pienen nyrkin sisään jemmattuna. Onneksi ollaan huomattu ennen kuin on laittanut mitään suuhunsa.

Poikanen on kovin kiinnostunut ihmisistä. Olin hänen kanssaan missä hyvänsä, niin hän löytää itselleen aina juttukaverin ja jakaa hymyjä anteliaasti kaikille. Toivottavasti jaettu hymy leviää eteenpäin. Tänään poikanen pääsee tyttöjen mukaan joululahjaostoksille. Itse olen kaikki lahjat jo ostanut aikoja sitten, mutta tytöt ovat näköjään omineet isänsä tavan jättää lahjahankinnat viime hetkeen. Siinä on kyllä varmaan oma tunnelmansa :D.

Poikanen pääsee jouluaattona ensimmäistä kertaa joulusaunaan, saa ehkä hetken katsoa tyttöjen kanssa joulupiirrettyjä, saa syödä minun hänelle tekemää jouluruokaa yhdessä muun perheen ja mummin ja paapan kanssa, pääsee mummulaan toivottamaan mummulle ja vaarille hyvää joulua, saa avata kotona perheen kesken ensimmäiset joululahjansa ja saa varmasti monta jouluhalausta ja suukkoa. Kolme yötä enää pienen pieni poikanen ja sitten on JOULU!

Ihanaa joulunaikaa sinulle toivoo pienen pieni poikanen perheineen <3!

Sydämen valinta

Poikanen oppi vain muutama päivä sen jälkeen, kun kymmenen kuukautta tuli täyteen, viimein ryömimään. Se on niin mielettömän suloisen näköistä! Poikanen laittaa kädet sirosti eteensä ja vetää itseään pienesti eteenpäin. Hän on kova höpöttämään ja tekstiä tulee samaa tahtia kuin matka etenee. Tällä hetkellä hokemat ovat tyttötyttö, poikapoika, kukkakukka, bugibugi ja kapukapu. Poikanen osaa jo pöristä, kun kuljettaa autoa mukanaan. Potkumönkkäri on ehdoton suosikki.

Matka ryömien on hidasta ja poikanen väsyy vielä nopeasti. Kaikki tuntuu poikasesta varmasti suurelta, kun tarkkailee maailmaa lattianrajasta. Poikasella ei ole kiire minnekään. Jokaisen esineen tutkimiseen voi käyttää haluamansa määrän aikaa.

Löysin juuri laatikosta lapun, mihin olin kirjoittanut lauseen: "Miten meillä voi olla näin ihana pikkuveli?". Sen oli sanonut toinen tytöistä, kun poikanen oli syntynyt. Siinä riittää ihmettelemistä. Varsinkin iltaisin lasten mentyä nukkumaan miettii, miten onnekas on, kun on nuo pikkuiset olemassa. He ovat meillä vain lainassa, mutta toivottavasti laina-aika on pitkä. Voisin tuijottaa lapsosia loputtomasti. Ja suukotella. Ja se nauru, minkä saa palkkioksi, kun hömpöttelee heidän kanssaan.

Ystäväni Kirsi Ylä-Ilomäki lupasi maalata lapsista muotokuvat. Tilasin tyttöjen muotokuvat joululahjaksi ja poikasen oma valmistuu joulun jälkeen. Odotan innolla, millaiset niistä tulee. Kotonamme seinät ovat olleet aina tyhjiä, kun en ole raaskinut laittaa niihin mitään. Muotokuville on nyt mietittynä paikka yläkerran aulaan rakentuvaan oleskelutilaan. Miehellä on mietinnässä, miten saisi seinäkkeellä jaettua aulatila niin, että tyttöjen pelit ja leikit jäisivät seinäkkeen taakse. Tällöin kulkutila pysyisi toivottavasti tyhjänä. Leikkiä meillä saa niin kauan kuin haluaa ja siltä meidän koti kyllä näyttääkin. Ei ole paljon tyhjiä kohtia lattiassa, kun joka paikkaan on joku leikki saanut alkunsa. Yritäpä siinä sitten imuroida tai luututa lattioita :D.

Tällä hetkellä elämäni on tässä, perheen kanssa. Poikanen on vielä niin pieni ja hän on pieni vain hetken.

Ylioppilasjuhliin lähtiessäkin ehti ottaa pienet leikit

Tytöt järjestivät perinteisesti kavereille pikkujoulut ja poikasellekin piti laittaa tietysti tonttulakki.

Jouluvalmistelut on meillä jo täydessä käynnissä. Tänä vuonna koristeita on vähän vähemmän kuin aikaisempina vuosina, mutta joulukuusi aiotaan silti laittaa. Vaarana toki on, että joku vie siitä alimmat pallot :D.

Mukavaa joulunodotusta toivoo,

Mari

Niinhän se menee

Kyllä minusta on kuoriutunut varsinainen kotiäiti. Otin juuri uunista ulos itsetekemiäni porkkana-bataattilaatikoita. En ole koskaan ennen tehnyt yhden ainuttakaan joululaatikkoa itse. Vähän hyvä mieli! Pidän kyllä leipomisesta tosi paljon, mutta ruoan valmistus ei innosta yhtään, enkä ole siinä kyllä kovin hyväkään. Tilasin ihanan Jouluherkut -lehden ja siitä se innostus sitten iski. Tekisi mieli tehdä ohjeista yhtä sun toista. Huomenna aion leipoa suklaa-banaanikakkua ja viedä sitä anoppilaankin maisteltavaksi.

                                   

Tyttöjen ollessa pieniä nautin, kun sain olla välillä yksin tai ystävien kanssa. Sitten sitä tuli virkistyneenä kotiin ja jaksoi taas puuhailla pikkuisten kanssa. Nyt treffailen kavereita lähinnä lasten kanssa tai mukana on ainakin poikanen. En enää väsy lasten kanssa olemisesta ja tajuan, miten lyhyt aika se on, kun he ovat tässä meillä kotona.

Mietin, miten kuvailisin poikasen päiväkirjaan meidän päiviä. Aika on mennyt kovin nopeasti ja huomenna poikanen on jo 10 kuukautta. Poikasella on ihania vauvaystäviä ja heillä ihania äitejä, joita nähdään, tapaillaan myös muita rakkaita ystäviä. Ollaan aloitettu myös uusi harrastus, värikylpy. Hoidellaan asioita, vaunutellaan, leivon, laitan ruokaa, käyn jumpassa, letittelen tyttöjen hiuksia, luen tyttöjen kanssa yhdessä kokeisiin ja pelaillaan lautapelejä, luetaan, suukotellaan, halaillaan, jutellaan, opetetaan yhdessä poikaselle uusia juttuja. On niin kovasti puuhaa, että ei ole aika kyllä tullut pitkäksi. Siitä huolimatta suunnittelin itselleni opintoja seuraavalle vuodelle. Haluan pitää osaamiseni ajan tasalla tulevaa varten. Koska ei tämä kotiäitinä olo jatku ikuisesti. Niin kauan kuitenkin kuin se jatkuu, aion nauttia joka päivästä. Tiedän, että tämä on ainutkertaista.

Kuinka kuvailisin, miten ihana poikanen on. Niin ihana! Hänellä on sellainen vekkulimainen hymy. Hän osaa kallistaa päätään hauskasti ja katsoa hämillään, että mitä ihmettä tuo tuossa puuhaa. Kun hän nukkuu, hän näyttää niin hurjan söpöltä. Kun hän itkee, häntä pitää lohduttaa, koska ei hänen voi antaa itkeä.

Tässä kohdassa myönnän, että olen pehmentynyt niin paljon, että tunnistankohan itsekään enää itseäni :D. No ei pehmeneminen varmasti pahaa ole tehnyt. Se tekee minusta ehkä enemmän inhimillisemmän. Elämä muokkaa niin paljon. Ei sitä vaan ole enää sama kuin kymmenen vuotta sitten. Niin paljon on ehtinyt tapahtua siinä välissä ja niin isoja asioita, että niitä pureskelee edelleen aina silloin tällöin. Päällimmäisenä on kuitenkin kiitollisuus tästä hetkestä ja halu tehdä kaikkensa, että kaikilla olisi tässä perheessä hyvä olla. Ja joulu. On tulossa joulu ja minä niin rakastan joulua.

 Minä olen sinun ja sinä olet minun, niinhän se menee.

Taaksepäinkin on eteenpäin

Ostan kaikki lahjat aina hyvissä ajoin. Nytkin on joululahjat paria pakettia vaille hankittuna. Kävin vähän aikaa sitten joululahjaostoksilla Emmas and mamas liikkeessä. Mukaan tarttui myös viime viikonloppuna vietettyihin tyttöjen Kummitus ja kurpitsa -juhliin kaikenlaista kivaa. Ehdoton suosikki oli söpö kummitusvalaisin, joka juhlien jälkeen päättyi kummitusvauvojen kanssa poikasen huoneeseen vanhalle pulpetille seisomaan.

On kiva, kun saa joululahjat valmiiksi kauniisti paketoituna. Minusta lahjojen ostaminen ja antaminen on kivaa, mutta paketointi ei niinkään.

Poikasella onkin ensimmäinen joulu edessä. Kovasti tässä odotellaan, että poikanen oppisi liikkumaan muutenkin kuin peruuttamalla. Sitten tosin ei taida joulukuusikaan olla turvassa, saati siinä roikkuvat pallot ja muut koristeet. Tänään sain neuvon etsiä jostain konttaussukkahousut, jotka voisivat olla apuna konttaamisen opettelussa.

Positiivinen yllätys

En ole koskaan ollut innostunut Tallinnaan matkustamisesta. Mielikuva ei ole ollut kovin positiivinen, koska muutama tuttu on ryöstetty siellä. Mieheni sai kuitenkin minut taivuteltua ja teimme kolmen päivän syyslomareissun sinne. Täytyy myöntää, että Tallinna oli todella kiva paikka. Jätimme torit ja muut mahdolliset ryöstetyksi tulemisen mahdollisuudet, lähinnä kylläkin ajan puutteen vuoksi väliin, ja saimme pitää rahamme ja tavaramme :D.

Kaverien suosittelemana teimme bussiretken Ülemisten kauppakeskukseen. Sinne pitää päästä vielä uudestaankin. Emme jaksaneet kiertää koko keskusta, kun se sattui olemaan aika suuri paikka. Myös tytöille siellä oli kivoja liikkeitä ja siellä oli seikkailupuistokin, josta he tykkäsivät kovasti. Merimuseo oli heille myös mieluinen paikka. Siellä parasta oli varmaankin sukellusvene, jota sai mennä tutkailemaan sisältä käsin. Vanhaan kaupunkiin pääsi hotellilta kävellen ja siinäpä ne paikat olivatkin, minne tuona aikana ehdimme mennä. Aloimme jo suunnitella kesäksi uutta reissua sinne, kun paljon tietenkin jäi vielä näkemättä. Poikasen kanssa matka meni niin hyvin kuin voi vaan mennä. Hän sai paljon hymyjä osakseen, kun oli niin hyvätuulinen ja jutteli bussissakin ihmisille. Tytöt kävelivät reippaasti kilometritolkulla ja uni tuli illalla melko aikaisin.

    

Yhden liikkeen nostan esille erikseen, koska sieltä sain toiselle kaksosista joulusuklaakalenteriin makoisia maidottomia käsintehtyjä konvehteja. Kalev suklaamyymälään upposi kymppi jos toinenkin. Pikkuisen olen ylpeä itse tekemästäni maidottomasta suklaakalenterista. Alan kehittyä hommassa vuosi vuodelta :D.

    

Jos sä haluut olla tikis

Muutamasta laulusta joku yksittäinen lause on jäänyt mieleen. Ne kuvaa hyvin tämän hetkistä tilannettani.

Voit sä vetää suupielet ylöspäin. Monesti, kun eteen tulee epävarma tilanne, menee suu viivalle, kun ei oikein tiedä, miten pitäisi reagoida. Eilen, kun olin menossa tapaamiseen, jonka lopputulosta en osannut ennalta arvata, kuulin kyseiset sanat sinne mennessä radiosta ja päätin, että meni miten meni, niin minä hymyilen. Ja sen jälkeen olikin paljon helpompi mennä tapaamiseen. Tapaaminen menikin oikein hyvin. Lähdin sieltä pää täynnä ideoita. Tiedän, että pystyn mihin vaan. Jos joku ovi menee kiinni, toinen aukeaa. Vielä en tiedä, mihin niistä auki olevista ovista astun. Ajan kanssa kaikki onneksi selviää. Älä droppaa mun tunnelmaa :D.

Muistan ikuisesti. Muita sanoja en laulusta muista. Jumpassa käydessäni siellä soi erinäinen valikoima kappaleita. Osa niistä tuo pikkuveljeni elävästi mieleen. Hän oli rumpali. Toinen kaksosista on hieman veljeni oloinen. Hän muun muassa rummuttaa pöytää ja jaloillaan tuolia ruokapöydässä istuessaan. Samaa teki veljeni ja aina hoin, että lopeta. Mutta pitäisi ilmeisesti saada vaan rummuttaa. Nyt en enää kieltäisi häntä, mutta mistäs sen silloin tiesin. Pitää siis antaa tytön nyt sitten rummuttaa.

Pikkuveljeni ei ollut halaajatyyppiä. Hän antoi kyllä aina halata ja väitän, että hän kyllä tykkäsi, kun häntä halattiin. Viimeisen kerran, kun hän tuli meille, hän halasi minua itse ja antoi suukon poskelle. Muistan sen ja paljon muuta hänestä ikuisesti. Tytöt ja poikanen tykkäävät halaamisesta. Se antaa itselle niin paljon. On paljon ihmisiä, jotka välittää, ja olen niistä jokaisesta ihan superkiitollinen.

Haluut olla tikis pitää pumppaa. Ai mikä nautinto saada takaisin käsi- ja jalkalihakset. Pikkuhiljaa ne vatsalihaksetkin varmaan taas löytyy :D. Jospa poikasenkin kanssa voisi vähän kotonakin jumppailla. Olisi molemmille varmasti mieluista tekemistä. Poikasen aika kuluu mukavasti myös lelujen kanssa. Mieluista tekemistä on esimerkiksi tyhjien vitamiinipurkkien pyörittely ja tavaroiden kurkottelu.

Mä oon tikis ku mä pumppaan. 

Syytä on meissä molemmissa

Unikoulun kanssa pitäisi olla jo vaikka kuinka pitkällä, mutta meidän suurin edistysaskel edelleen on poikasen nukahtaminen illalla omaan sänkyyn. Kun itse menen muutaman tunnin päästä nukkumaan, poikanen herää, ja teen siinä jo ensimmäisen virheen: nostan poikasen viereeni meidän sänkyyn. En vaan malta jättää häntä yksin. Tajusin juuri aamulla nauttivani suunnattomasti hänen lämmöstään ja tuoksustaan. Ei ole poikanen siis ainut, jossa on syytä yöheräämisiin. Ei taida unikoulu oikein toimia. Avuksi ollaan keksitty viikonloput. Nukutaan vuorotellen aamulla pidempään ja mikäs sen mukavampaa kuin päiväunet.

Kun olen saanut rauhoitettua oman mieleni, nukuttaminen ei tunnu enää niin ahdistavalta. Poikanenkin on tosiaan alkanut nukahtaa omaan sänkyyn, eikä herää enää 10-12 kertaa yössä, vaan enää puolet siitä. Oma mieliala vaikuttaa vauvaan todella paljon. Ja toisaalta vauvan mieliala vaikuttaa minunkin mielialaani. Poikasella on kyky nauttia elämästä, jokaisesta päivästä ja kaikesta tekemisestä. Hän tekee kaiken täysillä. Hymykin tulee silmistä asti.

Tyttöjen huoneen remontti on jo huomattavasti paremmalla puolella. Ja mieskin rauhoittui, kun sai tänään palata jo osan päivää rakastamiensa kuplien pariin. Remontilla kun ei ole mikään kiire. Kaaos on talttunut pikkuhiljaa, kun on saanut tavaraa laitettua myyntiin ja aina joku onnekas on saanut niistä itselleen aarteen.

Ollaan kahtena peräkkäisenä viikonloppuna käyty läheisellä laavulla. Luonto rauhoittaa kummasti mieltä. Erityisen kivaa on ollut vaan olla ja poimia puolukoita lapsille ohikulkiessa. Eväät luonnollisesti kuuluu aina asiaan.

Remontin keskellä

Vaikka öisin ei olla viimeiseen kuukauteen nukuttu kuin pienistä pätkistä koottuna viisi tuntia yössä, yritän pitää mielessä tärkeimmän. Ja vaikka itse kulkee ihan sumussa, kun pää ei vähien yönunien takia toimi, näkee silti ympärillään sen tärkeimmän.

Univelan keskellä saatu loistoidea alkaa remontoida tyttöjen huoneita, on osoittautunut melko huonoksi ideaksi.  Mutta kun haluaisi huomioida tyttöjäkin ja kuunnella heidän toiveitaan. Nyt elämme keskellä seinistä irrotettuja listoja ja laatikoihin kasattuja tavaroita. Vielä, kun olisi voimia jatkaa siitä eteenpäin.

Unikoulu ei oikein toimi. Joko poikaselle annetaan maitoa tai sitten kukaan ei nuku. Siinä tilanteessa se olematon viisituntinenkin tuntuu paremmalta kuin ei unta ollenkaan ja niinpä sorrun taas antamaan maitoa. Poikanen ei kuulemma näytä siltä, että hän olisi aliravittu. Näyttääkö hän sitten siltä, että hän on äidin pienen pieni poikanen ja haluaa olla yötkin lähellä... Minusta näyttää. Tai sitten viimeisen kuukauden aikana on vaan tapahtunut niin paljon, että on yöllä niin kovasti käsiteltävää. Poikanen on oppinut istumaan, saanut ensimmäisen hampaan, oppinut tekemään tarpeensa potalle ja alkanut höpötellä sanan tapaisia (äititi, kakkaka, vauvava...).

Kun tytöt oli vauvoja, heidät opetettiin nukkumaan omaan sänkyyn. Ja he nukkuivat viisikuukautisena yöt heräämättä. Poikanen ei tahdo omaan sänkyyn, eikä poikanen tahdo yöllä nukkua yksin.

Yritän pitää ajatukseni tärkeimmässä. Perhe. Siitä minun pitää pitää huolta, koska tämäkin aika on ohimenevää ja isona poikanen ei halua nukkua enää minun vieressäni. Ja sinne asti en halua tähyillä, koska tämä hetki on tärkeä. Vielä, kun vaan saisi nukkua.

Voi Sophie-kirahvi sentään

Aamuisella kirjastokäynnillä ystäväni ja hänen vauvansa kanssa, bongasimme molemmat lasten kirjojen seasta Sophie-kirahvi -kirjat. Minkä reaktion se itsessäni aiheuttikaan! Ei se, että poikanen selvästi tykkäsi kirjasta, vaan se, että se oli Sophie-kirahvi -kirja. Kotiin päästyäni istahdin koneelle ja aloin etsiä, löytäisinkö moisen kirjan jostain kaupasta. Sitten päädyinkin jo etsimään muita sarjan tuotteita jo vaikka mistä verkkokaupasta. Kun menee Huuto.net:n, niin sieltä ehdotellaankin jo kaikenlaisia muitakin merkkejä. Jäi sitten kaikki kuitenkin ostamatta, mutta ehkä sen kirjan vielä jostain käsiini etsin.

Poikasen syntymän myötä on päässyt merkkien ihmeelliseen maailmaan. Ennen riitti, että on siistit vaatteet. Nyt ne on hienompia, jos ne on jonkun merkkisiä. Katselin tyttöjen muistosalkkuja ja niissä oli kivoja vaatteita. Ei silloin ollut mitään merkitystä, oliko niissä joku merkki vai ei. Säästetty on ne, mihin liittyy muistoja tai mitkä ovat olleet lapselle rakkaimpia vaatteita. Taitaa käydä nytkin niin. Oli merkkivaate tai ei, niin suurin osa jatkaa matkaansa eteenpäin, ja poikasen muistosalkkuun jää ne rakkaimmat ja eniten poikasen näköiset vaatteet. Mutta on se niinkin, että merkkivaatteet kestävät ehkä paremmin ja ovat kuosiltaan aivan ihania, että aivan pakkohan niitäkin on olla.

Lainalle saatu Sophie-kirahvikylpylelu päästää aivan kauhean äänen, eikä sitä siksi voi painella, mutta näyttäähän se silti kivalta :D.

   

Ei ole lapsen onnellisuus onneksi merkeistä kiinni :D

Sun suojassasi

Laitoin juuri poikasen nukkumaan ja tajusin, että unohdin iltarukouksen. Juuri, kun eilen päätin, että tänään aloitetaan lukemaan joka ilta iltarukous. Ystäväni, joka sai suunnilleen samoihin aikoihin poikasen syntymän kanssa esikoisensa, kertoi, että he lukevat vauvan kanssa joka ilta iltarukouksen.

Rutiinit luovat turvaa, iltarukous luo turvaa. En muista, koska tyttöjen kanssa alettiin lukea iltarukous, mutta ei ole montaa sellaista iltaa ollut, ettei jompikumpi meistä olisi lukenut heidän kanssaan iltarukousta. Jopa tyttöjen kaverit ovat yökylässä ollessaan kyselleet, että eikö luetakaan iltarukousta, kun ovat siihen meillä niin oppineet. Ja aina sama iltarukous.

Poikanen on vielä niin pieni. Niin pieni, että hänen jalkateränsä mahtuu kokonaan nyrkkini sisään. Iho on niin pehmeä ja ne varpaat on niin olemattomat. Poikanen on vielä niin pieni, että en ole tajunnut, kuinka paljon hän kuitenkin jo ymmärtää. Hyvä, että en loukkaantunut tänään, kun tulin portaita alas alakertaan ja hän syöksähti sylissäni kädet kurotettuina kohti isäänsä. Eikö hän olekaan enää pelkästään äitin pienen pieni poikanen! :D

Sun suojassasi Jumala, mä olen aina turvassa. 

Lämpimiä tunteita

Osaltaan vauvakupla on jo poksahtanut, koska tosimaailma on iskenyt päin kasvoja. Miten tarkkasilmäiseksi sitä voikaan kotona ollessaan tulla. Huomaa joka ikisen puuttuvan listan, pursuavan kaapin, jokaisen roskan ja lattiassa olevan läntin, ja aikaa tai voimia niiden korjaamiseen ei ole.  Puuron syömisen aloittaminen iltaisin sai aikaan jotain ihme sadan kerran yöheräämisiä. Kuinka korvaamaton onkaan pienikin apu, jonka saa. No tästä noustaan taas ja kohta nuo rempallaan olevat kohdat kotona unohtuu tai pikkuhiljaa korjaantuu. Ja kun kerran on sellainen kuin on, niin kyllä tässä taas yhden ravintolapäivän tyttöjen pyynnöstä kyhää reilussa viikossa kasaan. Toisaalta samalla kirppistellään, joten ehkä se ratkaisee osaltaan kaappien pursuamisongelmaa.

Onneksi vauvakuplaa on kuitenkin vielä jäljellä. Se pitää sisällään poikasen kikatusta, silmiin tapitusta, yhteisten leikkien keksimistä, pieniä varpaita ja sormia sekä monia lämpimiä tunteita. Niin moni sanoo poikasen olevan ihmeellinen, suloinen ja vekkuli. Kunhan poikanen tuosta keksii, miten pääsisi liikkeelle, en usko minkään laatikon tai kaapin olevan enää turvassa.

Eilen kävin tyttöjen kanssa erikseen juoksulenkillä. Molemmat olivat laatuajasta aivan innoissaan ja höpöttelivät kaikki mahdolliset asiat, mitä mieleen tuli ja pyysivät, että tekisin tänäänkin heidän kanssaan jotain. Yhteinen tekeminen varmasti lisääntyy nyt, kun poikasella alkaa olla jo selkeä rytmi päivissään. Viimeistään yöunille nukahdettuaan pystyn keskittymään vain ja ainoastaan tyttöihin.

Minä olen pieni, minä olen pieni, 

minä olen pieni kengurunpoikanen.

Pienen pieni takertuja

Kun nukutan, naureskelen usein itsekseni. Poikanen tarttuu minuun pienillä käsillään, mistä ikinä saakaan otteen. Lisäksi hän laittaa molemmat jalat jalkojeni päälle. Kun hänen syötyään yritän irrottaa häntä minusta, hän tarraa uudesta kohdasta kiinni tai siirtää jalat toiseen kohtaan. Tätä irtipääsemisleikkiä olen saanut leikkiä hänen kanssaan jo pari kuukautta. Äsken, kun sain hänet nukkumaan ja nousin sängystä, onnistuin tiputtamaan tutin lattialle ja poikanen avasi silmänsä. Leikin alusta aloittamisen sijaan, poikanen katselikin aikansa ympärilleen, katseli minua ja sulki sitten silmänsä. Tuttu ympäristö ja oma äiti lähellä varmaankin saivat hänet jatkamaan uniaan.

Nukuttamisen aikaan tulee ajateltua monenlaista. Olen tehnyt suunnitelmia niin kotimme remonttia kuin tyttöjen tulevaa kesätyöpaikkaakin koskien. On hauska huomata, miten oma toimeliaisuuteni ja ideoiden loputon määrä ovat näkyvissä tytöissä. Ties mitä me heidän kanssaan tai heidän päänsä menoksi vielä keksitään.

En usko, että poikanen jää energisyydessään yhtään meistä muista jälkeen. Jalat jo kovasti olisi menossa, kun hän vaan keksisi, miten ihmeessä niillä pääsee eteenpäin. Ensi kesänä on varmaan jo kova työ juosta hänen perässään pihalla. Toisaalta odotan sitä jo kovastikin.

Puolivuotias poikanen

Kuukausi meni borrelioosiuhan kanssa taistellessa. Kaksi poikasta hoitanutta lääkäriä oli sitä mieltä, että aina jos puremajäljen ympärille ilmestyy punainen rengas, kyse on borrelioosista. Muutaman hetken olen istunut koneella ja googletellut. Kun kaikki tuollainen pienellä ihmisellä pelottaa. Kahden viikon antibioottikuuri aiheutti poikasella mahakipuja ja väsymystä. Kuuri päättyi vajaa viikko sitten ja nyt vaan toivotaan, että mahdollinen borrelioosi on taltutettu ja poikanen voi jatkaa terveenä elämäänsä.

Niin vaan tuollaiset asiat pysäyttää. Ja kun ei elämä muutenkaan säästä yllätyksiltä, niin tuntuu välillä, että pää on täynnä mietittävää ja murehdittavaa. Toisessa vaakakupissa on kuitenkin sinnikäs pyrkimys onnelliseen elämään. Ja toisaalta auttaako se murehtiminen ketään tai mitään?

Puolen vuoden etapin ollessa vain muutaman päivän päässä, pohdin ääneen miehelleni, että onko tämä viimeinen kuukausi mennyt poikasella vain selviytymiseen, kun tuntuu, että hän ei ole oppinut mitään uutta. Niinpä turvauduin taas googleen ja katsoin, mitä puolivuotias oppii. Ja siitähän tulikin pitkä lista, mistä sain sanoa, että osaahan poikanen rummuttaa, rapsuttaa, osoittaa mieltään ja näyttää käsillä, että tahtoo syliin. Näin hienoja asioita hän on oppinut viiden kuukauden vanhana kivuistaan huolimatta. 

Puolta vuotta juhlistaaksemme, piti tänään käydä ostamassa poikaselle pyöräilykypärä. Oli kaksi niin hienoa vaihtoehtoa, että poikanen ei millään osannut päättää, että kumpi. Niinpä iskä sai tehdä valinnan. Kypärän väri nyt ei aivan sointunut äitin pyörään, mutta ehkä sitten ensimmäiseen omaan pyörään.

Huomenna tytöt tulee takaisin lastenleiriltä. Vieläköhän ensi vuonna menevät lastenleirille vai alkavatko olla jo varhaisnuoria. Olisipa hauska, jos he sitten jotain päivänä olisivat ohjaajina poikasen mennessä ekaa kertaa leirille. Olen varma, että huomenna, kun tytöt tulevat kotiin, he haluavat ensimmäisenä ottaa poikasen syliin Poikanen on onnekas omistaessaan noin ihanat isosiskot.

Punkin purema

Hyttysenpistolta näyttävästä jäljestä tuli eilen epäilys punkin puremasta. Olimme juhannuksena Keuruulla ja kävelimme korkeassa heinikossa autolta tapahtumapaikalle. Punkki on varmaan siinä kohtaa siirtynyt minusta poikaseen tai ehkä kiivennyt vaunuihin. Poikanen kyllä makaili hetken nurmikolla viltillä mökillä ollessamme.

Muut juhannuksena tulleet hyttysenpistolta näyttävät jäljet olivat jo kuivuneet, mutta tuohon yhteen oli ilmaantunut keskelle tumma kohta, sen ympärille valkoinen ja sen ympärille vielä punainen rengas. Halkaisijaa kaiken kaikkiaan vain 2 cm. Netissä luki, että punkin purema olisi vähintään 5 cm halkaisijaltaan. Vaikka netistä löytyi paljon tietoa punkeista, ei ollut kuitenkaan selvyyttä siitä, onko rengas aina merkki borrelioosista.

Päivystykseen eilen päästyämme ilmoitusluukulla istuva hoitaja tokaisi, että "Oho, onpas hän reipas". Poikanen on ollut tosi reipas, vaikka punkin purema on ehkä sattunut ja ainakin kutittanut kovasti. Lääkäri katsoi jälkeä ja kysyi, missä olimme olleet, kun jälki oli tullut ja paikannimen kuultuaan sanoi, että Keuruulla on paljon punkkeja. Poikaselle määrättiin kahden viikon antibioottikuuri.

Kyseltyäni loputtomalta määrältä ihmisiä, olen saanut selville, että punkin puremasta tulee yleensä aina rengas, enemmän tai vähemmän näkyvä, mutta se ei välttämättä tarkoita borrelioosia. Vasta tämä tieto huojensi mieleni. Olin nimittäin ehtinyt jo lukea yhtä sun toista borrelioosista netistä. Nyt olen kiitollinen, että huomasimme puremajäljen ja poikanen ehti saada ajoissa antibioottikuurin. Silti aion iltarukouksessa muistaa pyytää poikaselle varjelusta jokaiselle päivälle, kun nurmikkokin kerran on vaaroja täynnä.

p.s. arvaa, laitanko poikasta enää koskaan nurmikolle viltin päälle tai kahlaanko enää kosteassa pitkässä nurmikossa sandaaleilla?

Reissupoikanen

Olimme juhannusviikolla reissussa. Kävimme moikkaamassa ystäviä ja sukulaisia ja mökkeilimme. Vielä olisi ollut kutsu toisellekin mökille, mutta oli pakko jättää väliin. Poikanen ei selvästikään ole mikään reissaaja, ei ainakaan vielä. Säälitti niin kovasti, kun hänellä oli monessa kohtaa niin hätääntynyt ilme ja pienen rutiinit oli ihan sekaisin. Joka päivä vaihtui paikka, missä oltiin.

Poikanen on alkanut vierastaa muutama viikko sitten. Kun ei aina itsekään tajua, että poikasen pitäisi ensin saada rauhassa tutustua ennen lähempää kontaktia. Ja onpa itse aiemmin sortunut pyytämään kaverin vauvaa syliin antamatta vauvan ensin katsella ja ihmetellä, kuka siinä on. Vierastamisvaihe menee kuitenkin pian ohi ja jos poikanen on yhtään siskoihinsa tullut, niin pian hän on itse hakeutumassa vieraiden ihmisten seuraan juttelemaan.

Aina ei ymmärrä, miten viisas vauva voi olla. Poikanen on selvästi tosi viisas. Kuten varmasti kaikkien vanhemmat ovat samaa mieltä omista lapsistaan. Poikanen on saanut muutaman viikon ajan maistaa lusikallisen sosetta aina päivän aikana. Nyt purkin nähdessään, hän avaa jo suunsa ja odottaa, että kohta annetaan jotain. Tänään hän hermostui siitä, kun purkki oli vielä pöydällä, mutta siitä ei enää annettu mitään. Purkki pitää tajuta aina nostaa pois maistelun päätyttyä.

Vielä saa mennä aikaa ennen kuin ruokaa annetaan enempiä määriä. Toisaalta se on sitten hauskaa antaa samaa kotiruokaa kuin muillekin. On se sen verran suloista, kun toinen selvästi nauttii saadessaan maistaa eri makuja.

Tänään poikanen täytti viisi kuukautta. On ehtinyt tapahtua jo vaikka mitä kivaa tässä ajassa.

Tutti maistuu aina silloin tällöin.

Elämä on ihanaa

Tajusin juuri, että vaikka poikanen onkin ihan isänsä näköinen, löytyy hänestä kuitenkin piirteitä esimerkiksi veljestäni. Veljeni oli hyvä ilahduttamaan ja lohduttamaan. Hänen lempilauseensa mahtoi olla että "Älä stressaa!" Hän osasi ottaa asiat rennosti (joskus vähän turhankin rennosti).

Luin pari päivää sitten veljeni lähettämiä tekstiviestejä. Ne oli kaikki positiivissävyisiä. Ja oli neuvojakin, kuten "Älä laihduta, vaan muuta se lihakseksi, oikeasti". Veljeni kuoli pari vuotta sitten ja olen yrittänyt noudattaa sen jälkeen paremmin hänen antamiaan ohjeita ja poimia hänen elämäntavastaan hyviä vinkkejä. Näen paremmin ympärilleni, kuulen selvemmin lintujen laulun, nautin paremmin elämästäni ja yritän paremmin osoittaa ihmisille välittämiseni. Paras veljeni lähettämä viesti oli, että "Olet paras sisko maailmassa." Sitä vaalin sydämessäni.

Poikasen tehtävä täällä on selvästi ilahduttaa ja lohduttaa meitä. Hänen sydämessään on takuulla pala veljestäni. Poikanen sulattaa kaikkien sydämet hymyllään. Mikään ei ole niin aito ja ihana. Ei vaan kerrassaan pysty olla pahalla tuulella hänen seurassaan. Mieheni on moneen kertaan sanonut, että hän ei ole tiennyt, että vauva voi olla hauska. Poikanen nimittäin todellakin on hauska - ja ihana!

Mieheni on odottanut, että poikanen kasvaisi, jotta hän voisi ottaa poikasen mukaan autojen korjaamiseen apumekaanikoksi. Tyttöjen myötä olen kuitenkin nähnyt jo monia lapsen eri kasvuvaiheita, niin nyt yritän ottaa ilon irti niistä jokaisesta. Paras hetki on tässä.

Minä olen niin hyvätuulinen vauva, vai mitäs sanot.

Pikkuveli pienenä

Katso yli sen, mitä näet

Tyttöjen lähestyessä teini-ikää on mielessäni joka päivä sama ajatus: miten onnistun olemaan sellainen äiti, josta jää heille hyvät muistot. Tempperamenttiä on nimittäin meidän perheessä jokaisella. Poikasen syntymän jälkeen on ollut kova haaste saada äänitaso pienemmälle ja ovien äänekkäästi kiinnilaittaminen kuriin. Siinä sitten väännetään kättä, kuka puhui kovimmalla äänellä ja herätti poikasen päiväunilta.

Varsinkin toinen kaksosista on samanlainen perfektionisti kuin minä (paitsi siivoamisen suhteen). Se piirre tuli esille, kun hän kaksivuotiaana halusi alkaa itse pukea. Kaiken piti olla suorassa ja oikealla kohdalla. Edelleen hän valitsee vaatteita kauemmin kuin kukaan meistä. Koskaan vaatteissa ei ole huomauttamista, koska ne on niin huolella valittu.

Teinixien (meidän nimitys esiteineille) ajatustenjuoksu yllättää monesti. Ei aina osaa arvata, kuinka syvällisesti ja viisaasti he jo asioista ajattelevat. Kun poikanen syntyi, kaikki meni loistavasti pari viikkoa. Sitten alkoivat pikku hiljaa erilaiset kiukunpuuskat ja tappelut. Kun asiasta juteltiin, he ensin syyttelivät toisiaan, kunnes totesivat että "kyllä tämä siitäkin johtuu, kun teillä ei ole enää aikaa meille". Harvoin osaa tuon ikäinen pukea sanoiksi sen, mikä harmittaa. Tai niin ainakin minä ajattelin. Tuon ikäinen jo ymmärtää, että vauvan hoitaminen vaatiin aikaa ja se menee ohi, mutta toisaalta yksikin päivä voi joskus olla tosi pitkä. Kun sitä osaisi nähdä omankin käyttäytymisen taakse. Ainakin sen verran olen viisastunut, että minä tarvitsen kunnon yöunet, että jaksan olla hyvä (enkä kiukutteleva) äiti. Siksi menenkin nykyään ajoissa nukkumaan.

Tyttöjen toive on kuultu ja ollaan järjestetty lapsi-vanhempi aikaa. Sen ei tosiaan tarvitse olla mitään ihmeempää, riittää kun on henkisesti paikalla.

Tyttöjen ottamia kuvia viime viikonlopun Vantaan reissulta. 

Moni hieno asia, minkä tytöt huomasi olisi jäänyt itseltä näkemättä. 

Kuin isänsä

Tänään oli ensimmäinen kerta, kun joku näki poikasessa jotain minustakin. Tähän mennessä on tullut pelkkiä "kyllä on isänsä näköinen" kommentteja. Paras on tainnut olla: "Miltä tuntuu hoitaa miestäsi vauvana". Olin tukehtua nauruun, mutta en osaa laittaa tähän hymiötä.

Kun poikanen nukahtaa illalla syliini ja tuijotan häntä, niin silloin näen hänessä mieheni. Aiemmin näin hänen silmänsä, nyt myös suun. Kun kehun poikasta, kehun siis samalla hänen isäänsä. Jokaisen kohteliaisuuden voi hänkin siis poimia itselleen.

Mieheni mielestä olen jotenkin ihmeellisesti pehmentynyt poikasen myötä. Niinpä kai olenkin ja pahasti kai olenkin. Tytötkin ovat sulattaneet sydämeni jo aikapäiviä sitten ja heidän kanssaan on mukava hömpötellä kaikenlaista. Hekin haluavat edelleen, että halailen, pusuttelen ja hassuttelen. Moni sanoo, että sitten, kun tytöt kasvaa, he eivät tule enää syliin ja muuta sellaista. Pelkään sitä. Toivon nimittäin, että he olisivat kuin minä ja halailisivat, kun nähdään. Minut hyvin tunteva tietää, että minä halaan aina. En aina osaa kertoa välittämisestä suullisesti, mutta toivon, että halaukseni kertoo sen. Minut hyvin tunteva tietää myös sen, että en ole mikään viherpeukalo, kuten allaolevat kuvat osoittavat.

Ensimmäinen äitienpäivä kolmen lapsen äitinä.

Tältä näytti lahjaksi saatu äitienpäiväruusu kahden viikon jälkeen. 

Näen sinut

Poikanen tunnistaa selvästi minut. Iloitsen jokaisesta hänen hymystään. Teemme monia eri asioita päivän aikana ja näemme eri ihmisiä ja eri paikkoja. Monesti poikanen nukahtaa autoon ja herätessään hän on eri paikassa kuin missä nukahti. Katse on joskus hätääntynyt. Kun menen hänen viereensä, pystyn omalla katseellani viestittämään, että ei ole hätää. Poikanen tulkitsee selvästi ilmeitäni. Hänellä saattaa olla kysyvä katse, joka viestittää, että pitäisikö minun äiti nyt itkeä. Kun hymyilen, hän huomaa, että ei ole mitään hätää ja itku jää itkemättä ja sen sijaan tulee varovainen hymy.

Kun toiseen keskittyy, oppii paljon. Poikasen ei tarvitse itkeä, koska reagoin hänen tarpeisiinsa. Mahdankin olla näky, kun kurkin hänen nukkuessaan vaunuissa vähän väliä ulos ulko-ovesta, kun en satavarmasti luota itkuhälyttimeen. En halua, että hän joutuu turhaan itkemään tai hätääntymään. Hänen luottavainen katseensa palkitsee sen vaivan.

Yöllä poikanen heiluttaa päätään käsivarttani vasten hänen halutessa kertoa, että on nälkä tai on ilmaa mahassa. Yritän siinä sitten arpoa, kumpi on kyseessä. Aina ei mene oikeaan. Ainoa kerta, kun poikanen yöllä itkee on se, kun pitää vaihtaa vaippa, eikä saakaan heti syödä. Hän on mainio poikanen.

Hyviä tekoja

Kun saa tarpeeksi maitoa ja paljon rakkautta, kasvaa vahvaksi. Tytöillä ja poikasella on ollut ympärillä paljon heitä rakastavia ja tukevia ihmisiä. Olen niin onnellinen siitä! Kuinka paljon merkitsevät rohkaisevat sanat tai rakastavat teot. Miten pienistä asioista lapsi tuleekaan onnelliseksi. Tekemisen ei todellakaan tarvitse olla mitään suurta.

Ollaan otettu tavaksi aina lauantaisin käydä kaupungilla kahvilla ja hoitamassa asioita. Tytöt ovat saaneet aina valita pullan tai joskus jätskin. Pienet yhteiset rutiinit tuovat turvaa ja luovat muistoja. Nyt poikanenkin saa osallistua luomiimme yhteisiin perherutiineihin ja on luomassa meidän kanssa uusia yhteisiä muistoja, vaikka vielä nukkuukin koko lauantaisen kahvittelutuokion ohi.

Perhelomat ovat aivan parhaita. Niissä ei ole kiire mihinkään ja ainoa päämäärä on olla yhdessä ja tehdä kivoja asioita. Ne ovat olleet kaikista meistä parhaimpia aikoja. Nytkin haaveillaan, että jos taas pian pääsisi jonnekin lämpimään.

Olen aina joskus miettinyt muistoja, mitä itselle on jäänyt lapsuudesta. Varhaisin muisto on se, kun kaksivuotiaana heitin tutin pikkulinnuille mummolan yläkerran ikkunasta. Tätä muistoa vasten peilaten olenkin ajatellut sitä, mitä tytöt ja jatkossa poikanen omasta lapsuudestaan muistavat. Ehkä olen jopa tietoisesti yrittänyt vaikuttaa niihin muistoihin järjestämällä rutiineja, jotka toistuvat. Myös valokuvilla ja heille kirjoittamallani päiväkirjalla ehkä saan vaikutettua muistoihin niin, että päällimmäiseksi jäisivät hyvät muistot. Olen teettänyt esimerkiksi jokaisesta ulkomaanreissusta kuvakirjan Smartphotossa.

Mutta vaikka kuinka yrittäisin ja pinnistelisin, olen silti vain ihminen, eikä jokainen päivä ole hyvä muisto. Onneksi se on kuitenkin vain elämää ja jos on kohdellut toista väärin, voi aina pyytää anteeksi ja sopia asian. Tytöt ovat hyviä sekä pyytämään että antamaan anteeksi. Heillä on hyvä sydän ja herkkä omatunto.

Parasta tytöissä on se, että he eivät kosta kohdalleen osunutta vääryyttä. Jos joku on joskus jättänyt heidät leikistä ulkopuolelle, he kertovat asiaa minulle siten, että he eivät ainakaan itse haluaisi tehdä toiselle niin. Keskustelemmekin monesti siitä, että pitäisi kohdella toisia niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan.

Päiväunia

Miten teillä vauva nukkuu? Se on  rutiininomainen kysymys, jonka moni esittää. Se varmaan juontaa juurensa omista vauvan kanssa valvotuista tai vaihtoehtoisesti hyvin nukutuista öistä.

Poikanen nukkuu yöllä parhaiten vieressäni ja päivällä sylissäni. Se lämpö ja läheisyys on varmaan poikasen mielestä parasta, ja ehkä maidon tuoksullakin on asian kanssa jotain tekemistä.

Kärsin seitsemän vuoden ajan kroonisesta käden hermosärystä. Kivun kanssa eläminen ja kipuun yöllä ja aamulla herääminen on aivan omaa luokkaansa. Aamulla ensimmäisenä, koko päivän ajan, illalla viimeisenä ja yöllä useita kertoja herätessäni tunsin kivun. Olen ollut ilman tuota kipua nyt 3,5 vuotta. Poikasen yöheräilyt eivät ole siksi mitään. Vaikka yöllä väsyttää, on ihan huippua herätä yöllä poikasen vierestä ja saada aamulla nähdä päivän ensimmäinen hymy. Päivän ensimmäisestä hymystä kyllä joskus kisataan. Jos poikanen jatkaa minua kauemmin unia, se en olekaan minä, joka näkee ensimmäisenä hymyn, vaan sinne on saattanut kiirehtiä toinen tytöistä tai iskä.

Kun poikanen tulee päivällä syliini syömään, se on itselle rauhottumishetki. Voin vain tuijotella poikasta silmiin, jutella tai silitellä. Ruokailut meinaa välillä useastikin keskeytyä, kun poikanen haluaa vastata hymyyni ja välillä jutella takaisin.

Usein poikaselle tulee tosiaan sylissä uni ja sitten saatan itse ottaa esille lehden ja lueskella sitä tai sitten kirjoittelen jotain koneella. Joskus yritän siirtää poikasen sylistä sohvalle tai vaunuihin, mutta se harvoin onnistuu. Kun läheisyys häviää, poikanen avaa silmänsä, eikä todellakaan aio enää jatkaa unia. Hän taitaa olla yhtä sosiaalinen kuin äitinsä, eikä oikein viihdy yksinään.

Kyllä poikanen nukkuu päivällä vaunuissakin ja illalla hän  nukkuu ensimmäisen pätkän omassa sängyssään, joten ei tässä ihan toivottomia olla.

Läsnäolon taikaa

Pieni poikanen on meidän perheen yhteinen juttu. Hän on saattanut sulattaa myös muutaman muun sydämen. Kirjoitan Facebookiin harvoin, mutta kirjoitin joku aika sitten siitä, miten paljon iloa voi tuottaakaan pieni vauvan sukka pyykkien seassa ja hänen hymynsä unissaan. Tänään silittelin hänen käsivarsiaan. Voiko mikään olla pehmeämpää. 

Mietin joka päivä, miten saisin mieleeni tallennettua jokaisen ilmeen, äänen ja opitun asian. Että en vaan unohtaisi. Että aika ei menisi liian nopeasti. Jokainen hetki on tärkeä.

Olen luonteeltani suorittaja. Kun hoidan pientä poikasta tai olen tyttöjen kanssa, koen, että se on niin tärkeä tehtävä, että minun ei tarvitse samalla suorittaa. Läsnäolon taito. Miten se voikaan olla niin vaikea, että siihen pitää oikein erikseen keskittyä, että se onnistuu?

Koska tytöillä ja poikasella on niin iso ikäero, tajuan sen, miten aika menee niin nopeasti. Kun tytöt olivat pieniä, todella moni sanoi, että nauttikaa nyt, kun ne on vielä pieniä. Mutta kun ei se aina ollut niin nautinnollista. Joinakin päivinä katsoin kelloa, että kuinka jaksan yhdeksän tuntia siihen, kunnes mieheni tulee töistä kotiin. Siinä välissä oli aika monta syöttämistä, vaipan vaihtoa ja nukuttamista. Nyt, kun asiaa tarkastelee jälkeenpäin, niin lyhyt se aika tosiaan on, kun pitää vaihdella vaippoja.