Ollaan otettu tavaksi aina lauantaisin käydä kaupungilla kahvilla ja hoitamassa asioita. Tytöt ovat saaneet aina valita pullan tai joskus jätskin. Pienet yhteiset rutiinit tuovat turvaa ja luovat muistoja. Nyt poikanenkin saa osallistua luomiimme yhteisiin perherutiineihin ja on luomassa meidän kanssa uusia yhteisiä muistoja, vaikka vielä nukkuukin koko lauantaisen kahvittelutuokion ohi.
Perhelomat ovat aivan parhaita. Niissä ei ole kiire mihinkään ja ainoa päämäärä on olla yhdessä ja tehdä kivoja asioita. Ne ovat olleet kaikista meistä parhaimpia aikoja. Nytkin haaveillaan, että jos taas pian pääsisi jonnekin lämpimään.
Olen aina joskus miettinyt muistoja, mitä itselle on jäänyt lapsuudesta. Varhaisin muisto on se, kun kaksivuotiaana heitin tutin pikkulinnuille mummolan yläkerran ikkunasta. Tätä muistoa vasten peilaten olenkin ajatellut sitä, mitä tytöt ja jatkossa poikanen omasta lapsuudestaan muistavat. Ehkä olen jopa tietoisesti yrittänyt vaikuttaa niihin muistoihin järjestämällä rutiineja, jotka toistuvat. Myös valokuvilla ja heille kirjoittamallani päiväkirjalla ehkä saan vaikutettua muistoihin niin, että päällimmäiseksi jäisivät hyvät muistot. Olen teettänyt esimerkiksi jokaisesta ulkomaanreissusta kuvakirjan Smartphotossa.
Mutta vaikka kuinka yrittäisin ja pinnistelisin, olen silti vain ihminen, eikä jokainen päivä ole hyvä muisto. Onneksi se on kuitenkin vain elämää ja jos on kohdellut toista väärin, voi aina pyytää anteeksi ja sopia asian. Tytöt ovat hyviä sekä pyytämään että antamaan anteeksi. Heillä on hyvä sydän ja herkkä omatunto.
Parasta tytöissä on se, että he eivät kosta kohdalleen osunutta vääryyttä. Jos joku on joskus jättänyt heidät leikistä ulkopuolelle, he kertovat asiaa minulle siten, että he eivät ainakaan itse haluaisi tehdä toiselle niin. Keskustelemmekin monesti siitä, että pitäisi kohdella toisia niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen iloinen, jos löydät blogistani jotain kivaa kommentoitavaa :).