Näen sinut

Poikanen tunnistaa selvästi minut. Iloitsen jokaisesta hänen hymystään. Teemme monia eri asioita päivän aikana ja näemme eri ihmisiä ja eri paikkoja. Monesti poikanen nukahtaa autoon ja herätessään hän on eri paikassa kuin missä nukahti. Katse on joskus hätääntynyt. Kun menen hänen viereensä, pystyn omalla katseellani viestittämään, että ei ole hätää. Poikanen tulkitsee selvästi ilmeitäni. Hänellä saattaa olla kysyvä katse, joka viestittää, että pitäisikö minun äiti nyt itkeä. Kun hymyilen, hän huomaa, että ei ole mitään hätää ja itku jää itkemättä ja sen sijaan tulee varovainen hymy.

Kun toiseen keskittyy, oppii paljon. Poikasen ei tarvitse itkeä, koska reagoin hänen tarpeisiinsa. Mahdankin olla näky, kun kurkin hänen nukkuessaan vaunuissa vähän väliä ulos ulko-ovesta, kun en satavarmasti luota itkuhälyttimeen. En halua, että hän joutuu turhaan itkemään tai hätääntymään. Hänen luottavainen katseensa palkitsee sen vaivan.

Yöllä poikanen heiluttaa päätään käsivarttani vasten hänen halutessa kertoa, että on nälkä tai on ilmaa mahassa. Yritän siinä sitten arpoa, kumpi on kyseessä. Aina ei mene oikeaan. Ainoa kerta, kun poikanen yöllä itkee on se, kun pitää vaihtaa vaippa, eikä saakaan heti syödä. Hän on mainio poikanen.