Katso yli sen, mitä näet

Tyttöjen lähestyessä teini-ikää on mielessäni joka päivä sama ajatus: miten onnistun olemaan sellainen äiti, josta jää heille hyvät muistot. Tempperamenttiä on nimittäin meidän perheessä jokaisella. Poikasen syntymän jälkeen on ollut kova haaste saada äänitaso pienemmälle ja ovien äänekkäästi kiinnilaittaminen kuriin. Siinä sitten väännetään kättä, kuka puhui kovimmalla äänellä ja herätti poikasen päiväunilta.

Varsinkin toinen kaksosista on samanlainen perfektionisti kuin minä (paitsi siivoamisen suhteen). Se piirre tuli esille, kun hän kaksivuotiaana halusi alkaa itse pukea. Kaiken piti olla suorassa ja oikealla kohdalla. Edelleen hän valitsee vaatteita kauemmin kuin kukaan meistä. Koskaan vaatteissa ei ole huomauttamista, koska ne on niin huolella valittu.

Teinixien (meidän nimitys esiteineille) ajatustenjuoksu yllättää monesti. Ei aina osaa arvata, kuinka syvällisesti ja viisaasti he jo asioista ajattelevat. Kun poikanen syntyi, kaikki meni loistavasti pari viikkoa. Sitten alkoivat pikku hiljaa erilaiset kiukunpuuskat ja tappelut. Kun asiasta juteltiin, he ensin syyttelivät toisiaan, kunnes totesivat että "kyllä tämä siitäkin johtuu, kun teillä ei ole enää aikaa meille". Harvoin osaa tuon ikäinen pukea sanoiksi sen, mikä harmittaa. Tai niin ainakin minä ajattelin. Tuon ikäinen jo ymmärtää, että vauvan hoitaminen vaatiin aikaa ja se menee ohi, mutta toisaalta yksikin päivä voi joskus olla tosi pitkä. Kun sitä osaisi nähdä omankin käyttäytymisen taakse. Ainakin sen verran olen viisastunut, että minä tarvitsen kunnon yöunet, että jaksan olla hyvä (enkä kiukutteleva) äiti. Siksi menenkin nykyään ajoissa nukkumaan.

Tyttöjen toive on kuultu ja ollaan järjestetty lapsi-vanhempi aikaa. Sen ei tosiaan tarvitse olla mitään ihmeempää, riittää kun on henkisesti paikalla.

Tyttöjen ottamia kuvia viime viikonlopun Vantaan reissulta. 

Moni hieno asia, minkä tytöt huomasi olisi jäänyt itseltä näkemättä.