Niinhän se menee

Kyllä minusta on kuoriutunut varsinainen kotiäiti. Otin juuri uunista ulos itsetekemiäni porkkana-bataattilaatikoita. En ole koskaan ennen tehnyt yhden ainuttakaan joululaatikkoa itse. Vähän hyvä mieli! Pidän kyllä leipomisesta tosi paljon, mutta ruoan valmistus ei innosta yhtään, enkä ole siinä kyllä kovin hyväkään. Tilasin ihanan Jouluherkut -lehden ja siitä se innostus sitten iski. Tekisi mieli tehdä ohjeista yhtä sun toista. Huomenna aion leipoa suklaa-banaanikakkua ja viedä sitä anoppilaankin maisteltavaksi.

                                   

Tyttöjen ollessa pieniä nautin, kun sain olla välillä yksin tai ystävien kanssa. Sitten sitä tuli virkistyneenä kotiin ja jaksoi taas puuhailla pikkuisten kanssa. Nyt treffailen kavereita lähinnä lasten kanssa tai mukana on ainakin poikanen. En enää väsy lasten kanssa olemisesta ja tajuan, miten lyhyt aika se on, kun he ovat tässä meillä kotona.

Mietin, miten kuvailisin poikasen päiväkirjaan meidän päiviä. Aika on mennyt kovin nopeasti ja huomenna poikanen on jo 10 kuukautta. Poikasella on ihania vauvaystäviä ja heillä ihania äitejä, joita nähdään, tapaillaan myös muita rakkaita ystäviä. Ollaan aloitettu myös uusi harrastus, värikylpy. Hoidellaan asioita, vaunutellaan, leivon, laitan ruokaa, käyn jumpassa, letittelen tyttöjen hiuksia, luen tyttöjen kanssa yhdessä kokeisiin ja pelaillaan lautapelejä, luetaan, suukotellaan, halaillaan, jutellaan, opetetaan yhdessä poikaselle uusia juttuja. On niin kovasti puuhaa, että ei ole aika kyllä tullut pitkäksi. Siitä huolimatta suunnittelin itselleni opintoja seuraavalle vuodelle. Haluan pitää osaamiseni ajan tasalla tulevaa varten. Koska ei tämä kotiäitinä olo jatku ikuisesti. Niin kauan kuitenkin kuin se jatkuu, aion nauttia joka päivästä. Tiedän, että tämä on ainutkertaista.

Kuinka kuvailisin, miten ihana poikanen on. Niin ihana! Hänellä on sellainen vekkulimainen hymy. Hän osaa kallistaa päätään hauskasti ja katsoa hämillään, että mitä ihmettä tuo tuossa puuhaa. Kun hän nukkuu, hän näyttää niin hurjan söpöltä. Kun hän itkee, häntä pitää lohduttaa, koska ei hänen voi antaa itkeä.

Tässä kohdassa myönnän, että olen pehmentynyt niin paljon, että tunnistankohan itsekään enää itseäni :D. No ei pehmeneminen varmasti pahaa ole tehnyt. Se tekee minusta ehkä enemmän inhimillisemmän. Elämä muokkaa niin paljon. Ei sitä vaan ole enää sama kuin kymmenen vuotta sitten. Niin paljon on ehtinyt tapahtua siinä välissä ja niin isoja asioita, että niitä pureskelee edelleen aina silloin tällöin. Päällimmäisenä on kuitenkin kiitollisuus tästä hetkestä ja halu tehdä kaikkensa, että kaikilla olisi tässä perheessä hyvä olla. Ja joulu. On tulossa joulu ja minä niin rakastan joulua.

 Minä olen sinun ja sinä olet minun, niinhän se menee.