Remontin keskellä

Vaikka öisin ei olla viimeiseen kuukauteen nukuttu kuin pienistä pätkistä koottuna viisi tuntia yössä, yritän pitää mielessä tärkeimmän. Ja vaikka itse kulkee ihan sumussa, kun pää ei vähien yönunien takia toimi, näkee silti ympärillään sen tärkeimmän.

Univelan keskellä saatu loistoidea alkaa remontoida tyttöjen huoneita, on osoittautunut melko huonoksi ideaksi.  Mutta kun haluaisi huomioida tyttöjäkin ja kuunnella heidän toiveitaan. Nyt elämme keskellä seinistä irrotettuja listoja ja laatikoihin kasattuja tavaroita. Vielä, kun olisi voimia jatkaa siitä eteenpäin.

Unikoulu ei oikein toimi. Joko poikaselle annetaan maitoa tai sitten kukaan ei nuku. Siinä tilanteessa se olematon viisituntinenkin tuntuu paremmalta kuin ei unta ollenkaan ja niinpä sorrun taas antamaan maitoa. Poikanen ei kuulemma näytä siltä, että hän olisi aliravittu. Näyttääkö hän sitten siltä, että hän on äidin pienen pieni poikanen ja haluaa olla yötkin lähellä... Minusta näyttää. Tai sitten viimeisen kuukauden aikana on vaan tapahtunut niin paljon, että on yöllä niin kovasti käsiteltävää. Poikanen on oppinut istumaan, saanut ensimmäisen hampaan, oppinut tekemään tarpeensa potalle ja alkanut höpötellä sanan tapaisia (äititi, kakkaka, vauvava...).

Kun tytöt oli vauvoja, heidät opetettiin nukkumaan omaan sänkyyn. Ja he nukkuivat viisikuukautisena yöt heräämättä. Poikanen ei tahdo omaan sänkyyn, eikä poikanen tahdo yöllä nukkua yksin.

Yritän pitää ajatukseni tärkeimmässä. Perhe. Siitä minun pitää pitää huolta, koska tämäkin aika on ohimenevää ja isona poikanen ei halua nukkua enää minun vieressäni. Ja sinne asti en halua tähyillä, koska tämä hetki on tärkeä. Vielä, kun vaan saisi nukkua.