Niin hyvä mieli

Aivan kuin olisi saanut joululahjan etukäteen. Kaikki on jotenkin asettunut paikoilleen kiireisen syksyn jälkeen. Poikasella oli haasteita päiväkotiin sopeutumisessa, tytöillä uudet kuviot yläkoulussa ja itsellä uusi työpaikka ja pitkät työpäivät. Miehellä taas kaikki muiden perheenjäsenten muutokset vaikuttivat päivärytmiin, joten ei hänkään tästä mylläkästä säästynyt, vaikka ehkä luulikin etukäteen niin :).

Lumi satoi tänään maahan, joululaulut kajahtivat radiosta soimaan aamulla töihin mennessä. Poikanen on alkanut ihan mahdottomasti halailemaan ja pusuttelemaan. Uudessa työssä on aivan ihania ihmisiä. Niin, kaikki tämä kantaa kaiken kiireen keskellä. Kun vaan aina muistaisi pysähtyä, miettiä, mitkä kaikki asiat on hyvin ja muistaa kiittää kaikesta siitä. Miten mikään ei ole itsestään selvää. Osata nauttia kaikesta siitä, mitä on. Olla kiitollinen ihmisistä, kodista, terveydestä. Kaikista pienistä sanoista, hymyistä.

Poikanen käpertyy illalla aivan lähelle, painaa pään mahan päälle tai laittaa kätensä kaulalleni. Varmistaa, että en lähde pois. Ja kun kuitenkin jossain vaiheessa nousen, aina kuuluu kysymys "Mihin sä meet?". Ja joka iltaisen saman vastauksen saatuaan, hän jää tyytyväisenä nukkumaan ja uni taitaa tulla aika pian, kun ei mitään kuulu. Tutut rutiinit luovat turvallisuutta. Ja miten tärkeä onkaan oma mammityyny. Se vie voiton kaikista pehmoleluista ja jopa autoista. Vaikka tosin auto tai kaksi useimmiten löytyy pienestä nyrkistä nukkumaan mennessä. Poikanen on kohta kolme, mutta silti vielä niin pieni. Hän tosin itse on ollut jo pitkään sitä mieltä, että on iso poika.

Pienet kätöset

Poikasella on nyt neljä viikkoa päiväkodissa takana. Perinteisesti äiti itki varmaan enemmän kuin poikanen alussa. Mies on kuskaillut poikasta hoitoon enemmän juuri kyseisestä syystä, kun en meinaa vieläkään tottua. Poikasella sen sijaan tuskin on mitään hätää ja hän on aina sitä mieltä, että oli kivaa, kun on haettu kotiin. Hän on oppinut siellä paljon uusia lauluja, ja on ihana kuunnella, kun hän lauleskelee niitä. Ja kavereitakin kuulemma on kivasti.

Poikasella on hauska tapa odotella sängyssä aamuisin, että joku hakee hänet, vaikka hän itse pääsisi sängystä pois. Ensimmäisenä pitää saada paitoa (tattari- tai hirssijuomaa) ja mieluiten hän juo sen sylissä. Sitten vasta voi aloitella päivää. Miten ihana on pieni käsi, joka tarttuu housuista kiinni, kun hän haluaa kertoa, että nyt olisi aika tulla syliin. Olen niin iloinen, kun tytötkin tykkäävät edelleen halailla ja tulevat sohvallekin viereeen istumaan silitettäväksi. Noita läheisyydenhetkiä saisi olla päivissä enemmänkin. Niistä saa niin paljon itsekin.

Ihan ehdottomasti lempipuuhaa viime aikoina poikasella on ollut lehtikasoissa leikkiminen. Juuri, kun olen saanut kasan haravoitua, hän on tullut "auttamaan" ja hiissannut kaivurilla lehdet ympäriinsä. Tärkeintä on hänelle silti tunne, että hän on avuksi. Ja tokihan siitä apua on, kun kerran toinen niin hienosti viihtyy, että saa sitten siinä sivussa toisesta kohtaa haravoitua uutta kasaa.

Tänään olisi tarkoitus mennä kirjastoon, kun poikanen on puhunut siitä jo yli viikon. Ja olisi taas aika mennä parturiinkin. Mies menee kuulemma poikasen kanssa yhdessä. Pitää käydä nappaamassa kuva :). Eipä taida mennä enää kauaa, kun mies vie poikasta jalkapalloon, salibandyyn ja golfia pelaamaan. Tähän asti heidän yhteiset hommat on liittyneet pakun ja kuplan kasaamiseen, mikä sekin on niin mieluista poikaselle, kun mikään vaan voi olla. Nukkumaankin hän nimittäin menee auto tai kaksi pienissä kätösissä. Niillä samoilla pienillä kätösillä luetaan joka ilta myös iltarukous. Toinen on vielä niin pieni ja ihana!

Saatko kiinni tunteesta?

Kun on alkanut miettiä, mistä se onnellisuus oikein tulee, huomaa monia pieniä asioita.

Jos yksi aamu vaan heräisi ja toteaisi, että olenpas onnellinen. Ei kiinnittäisi huomiota mihinkään ulkoiseen, olisi vain hetken paikallaan ja löytäisi rauhan tunteen sisältä. Ei olisi listaa päässä tekemättömistä asioista. Saatko kiinni ajatuksesta tai tunteesta? Ensin en saanut siitä millään kiinni, koska päässä aamuisin aina monta tekemätöntä asiaa, mutta kun oikein mietin, niin minä kyllä tiedän sen tunteen. Sen saa aikaan pieni pörröinen pää, joka nousee sängystä aamuisin ja nukahtaa omaan kainaloon iltaisin. Se on poikanen, joka laskeutuu aamulla rappusia ja tuumaa yhtäkkiä, että "Minä olen iso poika, kun yletyn jo ovenkahvaan" tai päiväunien jälkeen huudahtaa, että "Minä olen nukkunut koko päivän!". Miten hauskoja oivalluksia! Tai se, kun hän ripustaa kanssani sukkia kuivumaan mustekalan nipsuista ja on niin kovin ylpeä taidostaan. Tai se, kun hän kesällä alkoi sanoa, että haluaa kaverin ja kuinka hienoa onkaan, että hänellä on kavereita. Miten ihana on seurata hänen leikkejään sekä yksin että ystävien kanssa. Toinen on kaksi ja puoli vuotias ja omaa valtavan hyvän mielikuvituksen ja sanavaraston. Leikit sujuu tällä hetkellä parhaiten vähän vanhempien lasten kanssa, jotka osaavat vetää hänet mukaan.

Miten iloiseksi sai toisen tyttömme asenne. Häneltä murtui muutama viikkon sitten varvas, mutta ei hän jäänyt sitä murehtimaan. Hyppi vaan sitten kepeillä toisten kanssa ulkopeleissä ja istahti kaverin pyörän tarakalle, kun vaihdettiin paikkaa, eikä jäänyt mistään paitsi. Ei edes valittanut kipua. Lääkärikin totesi, että ei sinun tarvitse olla noin reipas ja että se on ihan OK, jos myöntää, että sattuu. Mutta ei hän myöntänyt. Pohjalaista sisua varmaankin.

Toinen tyttö taas piirteli unelmiensa huonetta paperille ja esitteli sitä ylpeänä. Miten paljon hymyilytti, kun seuraavana päivänä tutkin omaa vanhaa kalenteriani ja yhdeltä sivuilta löytyi saman ikäisenä piirtämäni oman huoneen pohjakuva, mihin olin samallalailla suunnitellut yhtä ja toista. Tai se, kun hän totesi lapsuuden kuvani muistuttavan häntä. Häntä on aina sanottu isänsä näköiseksi, niin on aika kiva meille molemmille, jos kuitenkin löytyy jotain piirteitä äidistäkin <3!

Tytöt piirtää ja maalaa paljon. Se taito on tullut jostain muualta kuin minulta. Muistan, kun piirtelin pienempien serkkujeni kanssa siihen asti, kunnes kukin heistä oli noin 6-vuotias. Sitten en enää kehdannut piirtää, kun heidän taitonsa ylittivät minun taitoni ja olin kuitenkin jo lähes aikuinen. Mutta kullakin on omat lahjansa ja se vaan ei ole minun. Löysin aarteiden laatikosta näiden serkkujeni piirtämiä piirustuksi ja miten niistäkin tuli hyvä mieli!

Ja tarvitseeko aina olla onnellinen? Pitääkö aina vastata, että minulle kuuluu ihan hyvää? Sillä aina ei ole onnellinen, eikä kuulu pelkästään hyvää. Mutta jos keskittyy niihin hyviin asioihin, niin ehkä päällimmäisenä kuitenkin on onni. Eikä tarvitse edes kurkottaa kauas. 

Tämän aamun hymyn omistan ihanalle ystävälleni, jonka näin eilen. Miten ihana tunne se onkaan, kun on vaan niin kiva olla yhdessä ja jutella ilman mitään sen ihmeempiä ponnistuksia.

Nyt taidan käydä katsomassa, joko se poikanen on hereillä, vai vieläkö hän haluaa makoilla isukin kainalossa. Sieltä samasta kainalosta minäkin aiemmin heräsi ja totesin, että se ei ole kyllä yhtään hullumpi paikka.

 

Poikasen saa välillä päivälläkin hetkeksi viereen makoilemaan.

Puhu minulle hyvää

Tyttöjen täyttäessä 12 vuotta aloin miettiä, kuinka vähän aikaa he loppujen lopuksi enää asuvat kotona. Alkoi lähes pakonomainen tarve löytää heille enemmän aikaa, olla läsnä, kuunnella. Juuri eilen juttelin ystäväni kanssa aiheesta. Se on niin totta, että kun perheeseen tulee pienempiä lapsia, isommat joutuvat kasvamaan nopeampaa ja ottamaan vastuuta paljon enemmän kuin ennen. Tytöt sai 10,5 vuotta olla meidän vauvoja. Sitten yhtäkkiä heistä tulikin isosiskoja ja vanhempien aika meni poikasta hoitaessa.

Vuosi meni asiaa tuumaillessa ja aikaa jostain hakiessa. Välillä oli ulkopuolinen hoitaja, välillä poikanen on ollut mummolassa, välillä toisen vanhemman kanssa. On käyty tyttöjen kanssa yhdessä kuntosalilla, lenkillä, kaupungilla, pullalla ja jäätelöllä. On haettu erilaisia elämyksiä kylpylöissä ja huvipuistoissa. Ja silti tärkeintä on arki. Se, että syödään yhdessä ruoka ilman, että kenelläkään on lehteä, kirjaa tai kännykkää. Että luetaan iltarukous ja lauletaan unilaulu. Halataan ja suukotellaan, kun törmätään. Muistetaan kysyä, mitä kuuluu ja miten koulussa menee.

Ja minne hävisi parisuhde. Kaiken kiireen jalkoihin. Kunnes alkoi miettiä, onko tämä tässä. Ja kunnes onneksi huomasi, että ilman toista ei ainakaan halua olla. Ja nyt kaivetaan kiireen alta tilaa sillekin, toiselle.

18.10.1998. Ajatuksiini ei tällä hetkellä mahdu muuta kuin Sami. Ensimmäisen kerran olen löytänyt ihmisen, jota ihailen niin paljon.

Niin. Kirjoitin nuorena päiväkirjaa. Sillekään ei ole ollut sen koommin aikaa kun tytöt syntyi. Onneksi kuitenkin olin tallettanut tyttöjen odotusajan mietteitä. Niitä lueskelin tytöille tässä pari päivää sitten. Varastosta löytyi laatikollinen kirjeitä, kortteja, päiväkirjoja ja kalentereita. Joitain vähän lueskelin ja paljon jäi vielä tutkittavaa. Jos ei olisi säästänyt mitään eikä kirjoittanut mitään, olisi paljon jäänyt unohduksiin.

Tytöt aloitti nyt syksyllä yläkoulun ja olen yrittänyt kannustaa heitä kirjoittamaan mietteitä ja tapahtumia ylös. On niitä sen verran hauska lueskella jälkeenpäin! Että kiitos vaan ystäville hyvistä nauruista :D.

Ja naurusta puheenollen. On ollut aika katsoa peiliin. Teen paljon kaikenlaista, oikeastaan koko ajan. On aika opetella vaan välillä olemaan. Nauttimaan hetkestä. Opetella läsnäolon taitoa. Ja ennen kaikkea ajattelemaan sitä kaikkea, mikä on hyvin. Ja kehua ja kannustaa toisia ja kertoa toiselle jotain kivaa joka päivä. Sillä naurussa piilee elämän salaisuus. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä, että voi olla onnellinen, että voi nauttia ja että voi vaan olla.

Tällaisin miettein kesän jälkeen.

Poikanen ekaa kertaa parturissa.

Maisemia Peurungassa. Oli kiva paikka!

  Hassuttelua kotimatkalla.

  

 

Poikanen aloitti leikkitoiminnan, joka on kaksi kertaa viikossa.

 

Älä jätä!

Mietin, miksi pieni poikanen ei joinain aamuina ole halunnut laskea jalkoja lattiaan. Syynä ilmeisesti lihaskipu trampoliinihyppelystä. Mietin, miksi poikanen itkee nykyään aina ja hokee, että älä jätä, kun hän jää tuttuun paikkaan hetkeksi hoitoon. Syynä varmaankin eroahdistus. Joka kerta selitän, että äiti tulee pian takaisin. Kuulemma pitäisi piirtää jokin kuvio, mistä hän näkisi, että kun hän ensin leikkii ja sitten syö välipalan, niin sitten äiti tulee takaisin. Mietittävää on paljon. Vaikka poikanen osaa puhua pitkiä lauseita ja muuten ilmaista itseään, niin on paljon, mihin vajaa 2,5-vuotias ei vielä pysty. Ja saattaa kestää pitkäkin aika ennen kuin jonkin asian vanhempana arvaa. Yöheräilyjenkin syyksi paljastui monien eri testien jälkeen vilja-allergia.

Selailin viimeisen kuukauden aikaisia kuvia ja onhan tässä taas tapahtunut yhtä ja toista. Poikanen on käynyt puolivuotiaasta asti jo potalla, mutta silti on toki ollut vaippa. Kesän alussa hän oppi kuivaksi muutamassa päivässä, eikä tarvitse vaippaa enää päivisin. Nyt potta kulkee kaikkialla mukana. Kerran, kun tulin kaupasta takaisin autolle, toinen tytöistä oli laittanut poikasen potalle istumaan etupenkille ja siinä hän tyytyväisenä katseli maisemia samalla.

Tytöillä loppui ala-aste ja 13-vuotissynttärit on ensi kuussa. Tilasin tässä yksi päivä itselleni Adidaksen hupparin ja ennen kuin olin ehtinyt edes sovittaa sitä, se oli sujahtanut toisen tytön päälle ja jäi sille tielle. Eilen sitten päätin kokeilla, menisikö hänen yksi kesäasunsa minulle ja menihän se. Uskon kylläkin, että hän menee ihan kohta pituuskasvussa minun ohitseni. Niin kävi kengän koonkin kanssa, mutta pitää hyödyntää tämä aika, kun vaatekaappi ylettyy toisenkin kaappiin.

Tässä kohta pitäisi herätellä tyttöjä, kun ovat lupautuneet lähtemään kanssani kuntosalille. On kiva, kun on yhteisiä harrastuksia. Poikanen ja isukki viettävät sillä välin kahdenkeskistä aikaa ja luulenpa, että se tarkoittaa pakun kanssa puuhastelua :). Moottoripyöräkään ei enää pelota, vaan senkin kyytiin poikanen jo uskaltautui. Toki ajoreitti on vasta omalla kadulla. Muutaman vuoden päästä sitten vähän kauemmas.

 

Gluteenittomia herkkuja

Hippaa siskon kanssa 

 

Vaikka muuten on jo niin iso poika, niin tuttipullosta ei meinata päästä millään eroon :)

Vahva mutta herkkä

Poikasen nukkumarituaali on saanut taas lisämuotoja. Kun hänelle kerrotaan, että on päivä- tai yöunien aika, tulee ensin potalle hätä, sitten kova nälkä ja jano. Kun ne kortit on käytetty, hän pyytää, että pitää silittää. Tänään sen jälkeen kuului sängystä vielä, että "en tykkää olla sängyssä" noin kymmeneen kertaan ja lisää "kova jano ja nälkä" ja kun ne ei tepsinyt, niin poikanen otti uuden tunteisiin vetoamisen kortin kehiin: "äitin oma poika". No se tepsi. Pakkohan se oli hakea lisää poikaselle syömistä ja mennä silittämäänkin. Mutta silti häntä vielä itketti. Tuli se uni sitten viimein, mutta tuossa kaikessa oli mennyt jo tunti, joten päiväuniaika siirtyi hieman liikaa iltaa kohti. Vaikka poikanen on kuinka vahva luonteeltaan, niin varsinkin iltaisin hänestä kuoriutuu herkkä poika. Mahtaa nukkumaan meneminen olla vähän pelottavaa, kun pitää yksin jäädä omaan sänkyyn.

Aamulla oli perinteisesti vapputorilla käynti ja sinne mentiin volkkarikokoontumisen kautta. Paku alkaa saada matkailuauton muodon pikkuhiljaa, kun mies sitä aina välillä autotallissa työstää. Kun paku käynnistyy, poikanen on samantien auton vieressä valmiina lähtöön. Poikanen on niin autojen perään, että hän oli mukana vaihtamassa kesärenkaita. Hänellä on oma automatto autotallissa, niin saa olla mukana seurailemassa isukin hommia. Moottoripyörän äänestä poikanen tykkää, joten äidin pyörä saa olla rauhassa tallissa.

Reilu viikko sitten elettiin pelottavaa aikaa, kun poikanen alkoi yhtäkkiä oksennella ja lakkasi syömästä. Oksentelussa oli välillä taukoa parikin päivää, mutta alkoi aina uudestaan. Tätä kesti viikon verran. Nyt poikanen on onneksi jo hyvää vauhtia toipumassa. Nopeaa vaan noin pieni lähtee kuivumaan ja kaikki voimat lähtee. Käytiin pariinkin otteeseen sairaalassa ja ilmeisesti sieltä osaselittäjänä oksennuksille tarttui norovirus. Minä olin ainut poikasen lisäksi, joka sen sairasti. Onneksi muut perheenjäsenet säästyivät siltä. Kun itseltäkin meni täysin kaikki voimat moneksi päiväksi, niin ei ihme, että poikanen meni niin huonoon kuntoon.

Poikanen odottaa kovasti, että tulisi kesä, että hän pääsisi ilman vaippaa juoksentelemaan pihalle. Kun hän näki lehdessä kuvan jostain ulkomailta lämpimästä, hän oli samantien lähdössä ovesta ulos, ja sinne juoksemaan ilman vaatteita. Kun selitettiin, että sinne pitäisi lähteä lentokoneella, niin sekään ei olisi hänelle ollut mikään ongelma, sillä hän totesi vain, että "Minä tykkään lentokoneista!". Olisipa kyllä hienoa päästä jonnekin lämpimään, mutta rakastan niin kovasti Suomen kevättä ja kesää, että en silloin malta lähteä täältä minnekään.

Iloista vappua sinulle :)!

 

Karhunpoika sairastaa...

 Isosisko hoitaa toipilasta

 

Pikkuhiljaa alkoi raikkaat hedelmät ja marjat maistua 

 Pakulla vapputorille

Kestävyyslaji

Tytöt lähtivät poikasen kanssa tänään trullittamaan. Poikasen kestävyys oli huippuluokkaa. Kaksi tuntia trullittelua ja poikanen olisi vieläkin jaksanut. Niin suuri oli riemu, kun hän sai koriin saalista. Matkalla saalista piti ihastella moneen kertaan ja kori piti olla koko ajan sylissä pulkalla talosta toiseen siirryttäessä. Pari kertaa kori ehti mennä kumoonkin ja poikanen huolehti vieressä, että siskot ja äiti keräsivät varmasti jokaisen aarteen talteen. Kun päästiin kotiin, kori piti ottaa ruokapöytään mukaan ja jokainen nami piti asetella riviin pöydälle. Se kuitenkin riitti, että niitä oli ja niitä sai katsella. Ei poikanen tainnut oikein tajuta, että niitä voisi syödäkin :). Ehkä sitten päiväunien jälkeen hän pääsee vähän maistelemaan suklaata :).

                  

Kasvomaalauksista meidän perheessä huolehtii isukki, 

kuten poikanen isäänsä nykyään kutsuu :)

                  

                      

 Tädin luo ensimmäisenä 

Oli niin söpöä seurata, kun poikanen virpomismatkalla kipitti tyttöjen perässä ja nousi sinnikkäästi rappusia, väisteli tyttöjä ja meni ihan etummaiseksi odottamaan, mitä sinne koriin kulloinkin laitetaan. Ja hän oli niin ylpeä kasvomaalauksestaan, että ei kertaakaan koskenut naamaansa, ettei maalaus leviä.

Vielä on päiväunien jälkeen pari mummolaa käytävänä, mutta uskon, että hän edelleen jaksaa pukea virpomisvaatteet ylleen ja lähteä söpöstelemään. Toisin oli toisen tytön kestävyyden laita. Pari katua riitti hänelle tälle vuodelle :). Pienemmät taitaa olla sinnikkäämpiä :).

Meillä kävi oven takana varmaan ennätysmäärä virpojia. On tainnut alueen pikkuiset taapertajat jo niin kasvaa, että tulevinakin vuosina pitää varata hyvä määrä herkkuja heitä varten.

Ihanaa pääsiäisenaikaa toivoo pikkupupu perheineen!

Se yksi tietty ilme

2-vuotiaan vipeltäjän kuvaaminen osoittautui paljon helpommaksi kuin hänen kuvaamisensa 1-vuotiaana. Otettiin Ylä-Ilomäen Kirsin kanssa yhdessä ja erikseen varmaan lähemmäs sata kuvaa ennen kuin saatiin poikasen muotokuvaan soveltuva valokuva. Ilmeet vaihtelivat kaiken tämän välillä:

     

     

     

Poikanen katseli äsken noita kuvia koneelta ja tuumasi, että siinä on hänen pikkuserkkunsa. Ilmeisesti jotain samaa näköä suunnilleen saman ikäisissä pojissa näemmä on :).

Kirsi maalasi taulut myös tytöistä, ja ne on jo jonkin aikaa olleet yläkerran aulan seinällä. Keksin tällä viikolla ottaa kuvan poikasesta oman taulunsa vieressä, että näkee, kuinka paljon poikanen on vuodessa muuttunut. Kuvauksessa apuna oli ystäväni, jonka apu sai yllättäviä asentoja poikasessa (pyytämättä :D ) aikaan:

            

Välillä piti hypätä nojalta sohvallekin.

 Tämä oli kyllä se, mitä tavoittelin kuvalla :).

Kirsillä on tällä hetkellä näyttely Seinäjoen Apila -kirjastossa. Näyttely on auki helmikuun loppuun asti ja tänään sunnuntaina klo 15 asti.

Tässä taulussa on ihanaa rauhallisuutta, mitä omaan elämäänkin voisi vähän lisätä.

Nyt lapsoset odottaa, että lähdetään pitkästä aikaa uimahalliin. Leppoisaa sunnuntaita sinulle ja ihanaa tulevaa ystävänpäivää <3!

Voi voi!

Nyt on alkanut poikaselta oma tahto löytyä. Jo kuukausien ajan hän on pääsääntöisesti itse halunnut valita yöpaidan ja bodyn. Nyt hän yrittää kovasti luetella, mitä syömisiä hän mielellään ottaisi. Lista on suunnilleen kyllä aina sama: "Muovipastillia (= pehmeä xylitolipastilli), Muumipatukkaa". Sitten, kun pastilli on syöty, pyytäminen alkaa alusta. Muumipatukka on yleensä hätävarana mukana kauppareissuilla. Suunnilleen heti, kun ollaan kaupassa, hän pyytää patukkaa. Siinä saa aikaa kulumaan mukavasti kokonaiset kaksi minuuttia :). Hän osaa myös jo huijata aika taitavasti :). Kun olisi nukkuma-aika, niin johan pitää päästä potalle, seuraavaksi on kova nälkä ja jano ja lopuksi vielä pelottaakin. Aivan kuin lukisi omaa lapsuuden aikaista kirjaa Mikko Mallikas on oikukas :).

Poikanen ehti tässä välissä täyttää kaksi vuotta. Hän puhuu jo pitkiä lauseita. Kun häneltä kysyy jotain, vastaus on lähestulkoon aina ei. Tai sitten, jos hän on keskittynyt leikkeihin, niin hän nostaa päänsä ja kysyy "Hä?".

Minä: "Oletko rakas?" Poikanen: "Ei. Voi voi!"
_ _ _ _

Minä: "Syöpä vielä." Poikanen: "Ei enempää! Voi voi!"
_ _ _ _

Minä: "Oletko äitin pieni poikanen?" Poikanen. "Ei! Iso!"
_ _ _ _

Minä: "Kuinka vanha sinä olet?" Poikanen: "Iso."
_ _ _ _

             

Emma´s and mama's liikkeessä näin kauniin kyltin. Sen teksti kuvaa poikasta tällä hetkellä todella hyvin :).

Toinen tytöistä askarteli Emman liikkeeseen kauniin ystävänpäiväkyltin <3