Puhu minulle hyvää

Tyttöjen täyttäessä 12 vuotta aloin miettiä, kuinka vähän aikaa he loppujen lopuksi enää asuvat kotona. Alkoi lähes pakonomainen tarve löytää heille enemmän aikaa, olla läsnä, kuunnella. Juuri eilen juttelin ystäväni kanssa aiheesta. Se on niin totta, että kun perheeseen tulee pienempiä lapsia, isommat joutuvat kasvamaan nopeampaa ja ottamaan vastuuta paljon enemmän kuin ennen. Tytöt sai 10,5 vuotta olla meidän vauvoja. Sitten yhtäkkiä heistä tulikin isosiskoja ja vanhempien aika meni poikasta hoitaessa.

Vuosi meni asiaa tuumaillessa ja aikaa jostain hakiessa. Välillä oli ulkopuolinen hoitaja, välillä poikanen on ollut mummolassa, välillä toisen vanhemman kanssa. On käyty tyttöjen kanssa yhdessä kuntosalilla, lenkillä, kaupungilla, pullalla ja jäätelöllä. On haettu erilaisia elämyksiä kylpylöissä ja huvipuistoissa. Ja silti tärkeintä on arki. Se, että syödään yhdessä ruoka ilman, että kenelläkään on lehteä, kirjaa tai kännykkää. Että luetaan iltarukous ja lauletaan unilaulu. Halataan ja suukotellaan, kun törmätään. Muistetaan kysyä, mitä kuuluu ja miten koulussa menee.

Ja minne hävisi parisuhde. Kaiken kiireen jalkoihin. Kunnes alkoi miettiä, onko tämä tässä. Ja kunnes onneksi huomasi, että ilman toista ei ainakaan halua olla. Ja nyt kaivetaan kiireen alta tilaa sillekin, toiselle.

18.10.1998. Ajatuksiini ei tällä hetkellä mahdu muuta kuin Sami. Ensimmäisen kerran olen löytänyt ihmisen, jota ihailen niin paljon.

Niin. Kirjoitin nuorena päiväkirjaa. Sillekään ei ole ollut sen koommin aikaa kun tytöt syntyi. Onneksi kuitenkin olin tallettanut tyttöjen odotusajan mietteitä. Niitä lueskelin tytöille tässä pari päivää sitten. Varastosta löytyi laatikollinen kirjeitä, kortteja, päiväkirjoja ja kalentereita. Joitain vähän lueskelin ja paljon jäi vielä tutkittavaa. Jos ei olisi säästänyt mitään eikä kirjoittanut mitään, olisi paljon jäänyt unohduksiin.

Tytöt aloitti nyt syksyllä yläkoulun ja olen yrittänyt kannustaa heitä kirjoittamaan mietteitä ja tapahtumia ylös. On niitä sen verran hauska lueskella jälkeenpäin! Että kiitos vaan ystäville hyvistä nauruista :D.

Ja naurusta puheenollen. On ollut aika katsoa peiliin. Teen paljon kaikenlaista, oikeastaan koko ajan. On aika opetella vaan välillä olemaan. Nauttimaan hetkestä. Opetella läsnäolon taitoa. Ja ennen kaikkea ajattelemaan sitä kaikkea, mikä on hyvin. Ja kehua ja kannustaa toisia ja kertoa toiselle jotain kivaa joka päivä. Sillä naurussa piilee elämän salaisuus. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä, että voi olla onnellinen, että voi nauttia ja että voi vaan olla.

Tällaisin miettein kesän jälkeen.

Poikanen ekaa kertaa parturissa.

Maisemia Peurungassa. Oli kiva paikka!

  Hassuttelua kotimatkalla.

  

 

Poikanen aloitti leikkitoiminnan, joka on kaksi kertaa viikossa.