Katso yli sen, mitä näet

Tyttöjen lähestyessä teini-ikää on mielessäni joka päivä sama ajatus: miten onnistun olemaan sellainen äiti, josta jää heille hyvät muistot. Tempperamenttiä on nimittäin meidän perheessä jokaisella. Poikasen syntymän jälkeen on ollut kova haaste saada äänitaso pienemmälle ja ovien äänekkäästi kiinnilaittaminen kuriin. Siinä sitten väännetään kättä, kuka puhui kovimmalla äänellä ja herätti poikasen päiväunilta.

Varsinkin toinen kaksosista on samanlainen perfektionisti kuin minä (paitsi siivoamisen suhteen). Se piirre tuli esille, kun hän kaksivuotiaana halusi alkaa itse pukea. Kaiken piti olla suorassa ja oikealla kohdalla. Edelleen hän valitsee vaatteita kauemmin kuin kukaan meistä. Koskaan vaatteissa ei ole huomauttamista, koska ne on niin huolella valittu.

Teinixien (meidän nimitys esiteineille) ajatustenjuoksu yllättää monesti. Ei aina osaa arvata, kuinka syvällisesti ja viisaasti he jo asioista ajattelevat. Kun poikanen syntyi, kaikki meni loistavasti pari viikkoa. Sitten alkoivat pikku hiljaa erilaiset kiukunpuuskat ja tappelut. Kun asiasta juteltiin, he ensin syyttelivät toisiaan, kunnes totesivat että "kyllä tämä siitäkin johtuu, kun teillä ei ole enää aikaa meille". Harvoin osaa tuon ikäinen pukea sanoiksi sen, mikä harmittaa. Tai niin ainakin minä ajattelin. Tuon ikäinen jo ymmärtää, että vauvan hoitaminen vaatiin aikaa ja se menee ohi, mutta toisaalta yksikin päivä voi joskus olla tosi pitkä. Kun sitä osaisi nähdä omankin käyttäytymisen taakse. Ainakin sen verran olen viisastunut, että minä tarvitsen kunnon yöunet, että jaksan olla hyvä (enkä kiukutteleva) äiti. Siksi menenkin nykyään ajoissa nukkumaan.

Tyttöjen toive on kuultu ja ollaan järjestetty lapsi-vanhempi aikaa. Sen ei tosiaan tarvitse olla mitään ihmeempää, riittää kun on henkisesti paikalla.

Tyttöjen ottamia kuvia viime viikonlopun Vantaan reissulta. 

Moni hieno asia, minkä tytöt huomasi olisi jäänyt itseltä näkemättä. 

Kuin isänsä

Tänään oli ensimmäinen kerta, kun joku näki poikasessa jotain minustakin. Tähän mennessä on tullut pelkkiä "kyllä on isänsä näköinen" kommentteja. Paras on tainnut olla: "Miltä tuntuu hoitaa miestäsi vauvana". Olin tukehtua nauruun, mutta en osaa laittaa tähän hymiötä.

Kun poikanen nukahtaa illalla syliini ja tuijotan häntä, niin silloin näen hänessä mieheni. Aiemmin näin hänen silmänsä, nyt myös suun. Kun kehun poikasta, kehun siis samalla hänen isäänsä. Jokaisen kohteliaisuuden voi hänkin siis poimia itselleen.

Mieheni mielestä olen jotenkin ihmeellisesti pehmentynyt poikasen myötä. Niinpä kai olenkin ja pahasti kai olenkin. Tytötkin ovat sulattaneet sydämeni jo aikapäiviä sitten ja heidän kanssaan on mukava hömpötellä kaikenlaista. Hekin haluavat edelleen, että halailen, pusuttelen ja hassuttelen. Moni sanoo, että sitten, kun tytöt kasvaa, he eivät tule enää syliin ja muuta sellaista. Pelkään sitä. Toivon nimittäin, että he olisivat kuin minä ja halailisivat, kun nähdään. Minut hyvin tunteva tietää, että minä halaan aina. En aina osaa kertoa välittämisestä suullisesti, mutta toivon, että halaukseni kertoo sen. Minut hyvin tunteva tietää myös sen, että en ole mikään viherpeukalo, kuten allaolevat kuvat osoittavat.

Ensimmäinen äitienpäivä kolmen lapsen äitinä.

Tältä näytti lahjaksi saatu äitienpäiväruusu kahden viikon jälkeen. 

Näen sinut

Poikanen tunnistaa selvästi minut. Iloitsen jokaisesta hänen hymystään. Teemme monia eri asioita päivän aikana ja näemme eri ihmisiä ja eri paikkoja. Monesti poikanen nukahtaa autoon ja herätessään hän on eri paikassa kuin missä nukahti. Katse on joskus hätääntynyt. Kun menen hänen viereensä, pystyn omalla katseellani viestittämään, että ei ole hätää. Poikanen tulkitsee selvästi ilmeitäni. Hänellä saattaa olla kysyvä katse, joka viestittää, että pitäisikö minun äiti nyt itkeä. Kun hymyilen, hän huomaa, että ei ole mitään hätää ja itku jää itkemättä ja sen sijaan tulee varovainen hymy.

Kun toiseen keskittyy, oppii paljon. Poikasen ei tarvitse itkeä, koska reagoin hänen tarpeisiinsa. Mahdankin olla näky, kun kurkin hänen nukkuessaan vaunuissa vähän väliä ulos ulko-ovesta, kun en satavarmasti luota itkuhälyttimeen. En halua, että hän joutuu turhaan itkemään tai hätääntymään. Hänen luottavainen katseensa palkitsee sen vaivan.

Yöllä poikanen heiluttaa päätään käsivarttani vasten hänen halutessa kertoa, että on nälkä tai on ilmaa mahassa. Yritän siinä sitten arpoa, kumpi on kyseessä. Aina ei mene oikeaan. Ainoa kerta, kun poikanen yöllä itkee on se, kun pitää vaihtaa vaippa, eikä saakaan heti syödä. Hän on mainio poikanen.

Hyviä tekoja

Kun saa tarpeeksi maitoa ja paljon rakkautta, kasvaa vahvaksi. Tytöillä ja poikasella on ollut ympärillä paljon heitä rakastavia ja tukevia ihmisiä. Olen niin onnellinen siitä! Kuinka paljon merkitsevät rohkaisevat sanat tai rakastavat teot. Miten pienistä asioista lapsi tuleekaan onnelliseksi. Tekemisen ei todellakaan tarvitse olla mitään suurta.

Ollaan otettu tavaksi aina lauantaisin käydä kaupungilla kahvilla ja hoitamassa asioita. Tytöt ovat saaneet aina valita pullan tai joskus jätskin. Pienet yhteiset rutiinit tuovat turvaa ja luovat muistoja. Nyt poikanenkin saa osallistua luomiimme yhteisiin perherutiineihin ja on luomassa meidän kanssa uusia yhteisiä muistoja, vaikka vielä nukkuukin koko lauantaisen kahvittelutuokion ohi.

Perhelomat ovat aivan parhaita. Niissä ei ole kiire mihinkään ja ainoa päämäärä on olla yhdessä ja tehdä kivoja asioita. Ne ovat olleet kaikista meistä parhaimpia aikoja. Nytkin haaveillaan, että jos taas pian pääsisi jonnekin lämpimään.

Olen aina joskus miettinyt muistoja, mitä itselle on jäänyt lapsuudesta. Varhaisin muisto on se, kun kaksivuotiaana heitin tutin pikkulinnuille mummolan yläkerran ikkunasta. Tätä muistoa vasten peilaten olenkin ajatellut sitä, mitä tytöt ja jatkossa poikanen omasta lapsuudestaan muistavat. Ehkä olen jopa tietoisesti yrittänyt vaikuttaa niihin muistoihin järjestämällä rutiineja, jotka toistuvat. Myös valokuvilla ja heille kirjoittamallani päiväkirjalla ehkä saan vaikutettua muistoihin niin, että päällimmäiseksi jäisivät hyvät muistot. Olen teettänyt esimerkiksi jokaisesta ulkomaanreissusta kuvakirjan Smartphotossa.

Mutta vaikka kuinka yrittäisin ja pinnistelisin, olen silti vain ihminen, eikä jokainen päivä ole hyvä muisto. Onneksi se on kuitenkin vain elämää ja jos on kohdellut toista väärin, voi aina pyytää anteeksi ja sopia asian. Tytöt ovat hyviä sekä pyytämään että antamaan anteeksi. Heillä on hyvä sydän ja herkkä omatunto.

Parasta tytöissä on se, että he eivät kosta kohdalleen osunutta vääryyttä. Jos joku on joskus jättänyt heidät leikistä ulkopuolelle, he kertovat asiaa minulle siten, että he eivät ainakaan itse haluaisi tehdä toiselle niin. Keskustelemmekin monesti siitä, että pitäisi kohdella toisia niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan.

Päiväunia

Miten teillä vauva nukkuu? Se on  rutiininomainen kysymys, jonka moni esittää. Se varmaan juontaa juurensa omista vauvan kanssa valvotuista tai vaihtoehtoisesti hyvin nukutuista öistä.

Poikanen nukkuu yöllä parhaiten vieressäni ja päivällä sylissäni. Se lämpö ja läheisyys on varmaan poikasen mielestä parasta, ja ehkä maidon tuoksullakin on asian kanssa jotain tekemistä.

Kärsin seitsemän vuoden ajan kroonisesta käden hermosärystä. Kivun kanssa eläminen ja kipuun yöllä ja aamulla herääminen on aivan omaa luokkaansa. Aamulla ensimmäisenä, koko päivän ajan, illalla viimeisenä ja yöllä useita kertoja herätessäni tunsin kivun. Olen ollut ilman tuota kipua nyt 3,5 vuotta. Poikasen yöheräilyt eivät ole siksi mitään. Vaikka yöllä väsyttää, on ihan huippua herätä yöllä poikasen vierestä ja saada aamulla nähdä päivän ensimmäinen hymy. Päivän ensimmäisestä hymystä kyllä joskus kisataan. Jos poikanen jatkaa minua kauemmin unia, se en olekaan minä, joka näkee ensimmäisenä hymyn, vaan sinne on saattanut kiirehtiä toinen tytöistä tai iskä.

Kun poikanen tulee päivällä syliini syömään, se on itselle rauhottumishetki. Voin vain tuijotella poikasta silmiin, jutella tai silitellä. Ruokailut meinaa välillä useastikin keskeytyä, kun poikanen haluaa vastata hymyyni ja välillä jutella takaisin.

Usein poikaselle tulee tosiaan sylissä uni ja sitten saatan itse ottaa esille lehden ja lueskella sitä tai sitten kirjoittelen jotain koneella. Joskus yritän siirtää poikasen sylistä sohvalle tai vaunuihin, mutta se harvoin onnistuu. Kun läheisyys häviää, poikanen avaa silmänsä, eikä todellakaan aio enää jatkaa unia. Hän taitaa olla yhtä sosiaalinen kuin äitinsä, eikä oikein viihdy yksinään.

Kyllä poikanen nukkuu päivällä vaunuissakin ja illalla hän  nukkuu ensimmäisen pätkän omassa sängyssään, joten ei tässä ihan toivottomia olla.

Läsnäolon taikaa

Pieni poikanen on meidän perheen yhteinen juttu. Hän on saattanut sulattaa myös muutaman muun sydämen. Kirjoitan Facebookiin harvoin, mutta kirjoitin joku aika sitten siitä, miten paljon iloa voi tuottaakaan pieni vauvan sukka pyykkien seassa ja hänen hymynsä unissaan. Tänään silittelin hänen käsivarsiaan. Voiko mikään olla pehmeämpää. 

Mietin joka päivä, miten saisin mieleeni tallennettua jokaisen ilmeen, äänen ja opitun asian. Että en vaan unohtaisi. Että aika ei menisi liian nopeasti. Jokainen hetki on tärkeä.

Olen luonteeltani suorittaja. Kun hoidan pientä poikasta tai olen tyttöjen kanssa, koen, että se on niin tärkeä tehtävä, että minun ei tarvitse samalla suorittaa. Läsnäolon taito. Miten se voikaan olla niin vaikea, että siihen pitää oikein erikseen keskittyä, että se onnistuu?

Koska tytöillä ja poikasella on niin iso ikäero, tajuan sen, miten aika menee niin nopeasti. Kun tytöt olivat pieniä, todella moni sanoi, että nauttikaa nyt, kun ne on vielä pieniä. Mutta kun ei se aina ollut niin nautinnollista. Joinakin päivinä katsoin kelloa, että kuinka jaksan yhdeksän tuntia siihen, kunnes mieheni tulee töistä kotiin. Siinä välissä oli aika monta syöttämistä, vaipan vaihtoa ja nukuttamista. Nyt, kun asiaa tarkastelee jälkeenpäin, niin lyhyt se aika tosiaan on, kun pitää vaihdella vaippoja.