Osaako äiti leikkiä?

Tytöt ehtivät olla ainoita vauvojamme 10,5 vuotta. Varsinkin heistä toinen piti itseään edelleen kovin pienenä. Hän edelleen sanoo välillä, että onhan hän edelleen se kaikista pienin. On hän. Niin kauan kuin hän haluaa, hän saa olla pieni, vaikka sitten se kaikista pienin. Ja toinenkin saa, silloin kun hänestä siltä tuntuu.

On ihan parasta, että tytöt vielä leikkivät. Eivätkä välitä, vaikka jotkut heidän kaverinsa eivät enää leiki. Iso ehtii kyllä olla. Niin iso, että sanoo omille lapsilleen, että ei osaa enää leikkiä.

Minä luen lastenkirjoja, potkin jalkapalloa, teen eväsretkiä, pidän hemmotteluiltoja, katson perhe-elokuvia, askartelen onnittelukortteja ja käyn heidän kanssaan saunassa. Silloin minulla on aikaa vaan heille. He saavat käpertyä kainaloon, kuunnella ja jutella. Ja ne on tärkeitä hetkiä. Mutta silti he moittivat, kun äiti ei koskaan leiki. Voisiko se leikkiminen kuitenkin olla iskän spesiaalijuttu? Ongelmana on se, kun tytöt tietää, että äiti osaa kyllä leikkiä ja höpsöttää kaikenmaailman hahmoilla, mutta kun se ei jaksa tai ehdi keskittyä leikkimiseen. Se nimittäin vaatii ihan oman mielialan ja se mieliala löytyy vaan harvoina valittuina hetkinä. Ja nyt, kun on poikanen, niin aikaa sen hetken löytämiseen on aika rajallisesti. Mutta seuraavan kerran, kun leikitään, niin minä haluan olla panda.

Iskä ja tytöt laskivat, kuinka monta LPS -hahmoa on ketynyt.