Pieni poikanen syntyi vuoden alussa. Ehdin olla uudessa
työpaikassa ennen sitä sen aikaa, että innostuin siitä ja lupasin, että tekisin työtä
osa-aikaisena jo vanhempainrahakaudella. En kuitenkaan osannut arvata, että
pienen poikasen olemisesta innostuisin vähintään yhtä paljon. Ja siitä, että olen
kotona, kun tytöt pääsevät koulusta.
Miten paljon iloa tuottaakaan sen katsominen, kun tytöt
hoitavat pientä poikasta. Ottavat häntä syliin, rapsuttavat poskesta ja masusta
tai juttelevat hänelle. Ja miten suuri ilo siitä tytöille tuleekaan, kun
poikanen hymyilee, nauraa ja juttelee heille. Juttelusta ei tosin muuta vielä
tajua, kuin että hänellä on kivaa.
Ja nyt on aikaa. Nyt on aikaa vaan olla. Tuijottaa pientä
poikasta silmiin, kun hän syö, leikkii, makoilee hoitoalustalla, istuu sitterissä.
Hän on läsnä. Hän näkee juuri minut. Ja rakastaa minua sellaisena kuin olen.
Hän hymyilee minulle, juttelee, nauraa tai vain on ja tarkkailee. Joten nyt on
aikaa kirjoittaakin. Kun hän on syönyt mahansa täyteen ja nukahtaa syliini,
silloin voin kirjoittaa. Tai hoitaa muita omia asioitani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen iloinen, jos löydät blogistani jotain kivaa kommentoitavaa :).