Osaako äiti leikkiä?

Tytöt ehtivät olla ainoita vauvojamme 10,5 vuotta. Varsinkin heistä toinen piti itseään edelleen kovin pienenä. Hän edelleen sanoo välillä, että onhan hän edelleen se kaikista pienin. On hän. Niin kauan kuin hän haluaa, hän saa olla pieni, vaikka sitten se kaikista pienin. Ja toinenkin saa, silloin kun hänestä siltä tuntuu.

On ihan parasta, että tytöt vielä leikkivät. Eivätkä välitä, vaikka jotkut heidän kaverinsa eivät enää leiki. Iso ehtii kyllä olla. Niin iso, että sanoo omille lapsilleen, että ei osaa enää leikkiä.

Minä luen lastenkirjoja, potkin jalkapalloa, teen eväsretkiä, pidän hemmotteluiltoja, katson perhe-elokuvia, askartelen onnittelukortteja ja käyn heidän kanssaan saunassa. Silloin minulla on aikaa vaan heille. He saavat käpertyä kainaloon, kuunnella ja jutella. Ja ne on tärkeitä hetkiä. Mutta silti he moittivat, kun äiti ei koskaan leiki. Voisiko se leikkiminen kuitenkin olla iskän spesiaalijuttu? Ongelmana on se, kun tytöt tietää, että äiti osaa kyllä leikkiä ja höpsöttää kaikenmaailman hahmoilla, mutta kun se ei jaksa tai ehdi keskittyä leikkimiseen. Se nimittäin vaatii ihan oman mielialan ja se mieliala löytyy vaan harvoina valittuina hetkinä. Ja nyt, kun on poikanen, niin aikaa sen hetken löytämiseen on aika rajallisesti. Mutta seuraavan kerran, kun leikitään, niin minä haluan olla panda.

Iskä ja tytöt laskivat, kuinka monta LPS -hahmoa on ketynyt.

Nyt on aikaa

Pieni poikanen syntyi vuoden alussa. Ehdin olla uudessa työpaikassa ennen sitä sen aikaa, että innostuin siitä ja lupasin, että tekisin työtä osa-aikaisena jo vanhempainrahakaudella. En kuitenkaan osannut arvata, että pienen poikasen olemisesta innostuisin vähintään yhtä paljon. Ja siitä, että olen kotona, kun tytöt pääsevät koulusta.

Miten paljon iloa tuottaakaan sen katsominen, kun tytöt hoitavat pientä poikasta. Ottavat häntä syliin, rapsuttavat poskesta ja masusta tai juttelevat hänelle. Ja miten suuri ilo siitä tytöille tuleekaan, kun poikanen hymyilee, nauraa ja juttelee heille. Juttelusta ei tosin muuta vielä tajua, kuin että hänellä on kivaa.

Ja nyt on aikaa. Nyt on aikaa vaan olla. Tuijottaa pientä poikasta silmiin, kun hän syö, leikkii, makoilee hoitoalustalla, istuu sitterissä. Hän on läsnä. Hän näkee juuri minut. Ja rakastaa minua sellaisena kuin olen. Hän hymyilee minulle, juttelee, nauraa tai vain on ja tarkkailee. Joten nyt on aikaa kirjoittaakin. Kun hän on syönyt mahansa täyteen ja nukahtaa syliini, silloin voin kirjoittaa. Tai hoitaa muita omia asioitani.

Hetken mielijohde

Mietin, voiko blogia alkaa kirjoittaa vaan hetken mielijohteesta. Ihan vain siitä syystä, että nyt on aikaa. Ja toisaalta siitä syystä, että nyt olen tarpeeksi vanha, että tiedän elämästä ehkä jo jotakin.

Minulla on suloiset kaksostytöt. Pieni suloinen poikanen syntyi 10,5 vuotta myöhemmin. Vaatii aikaa kypsyä äidiksi. Vaatii edelleen paljon, että osaan olla paras mahdollinen äiti lapsilleni. Mutta haluan sitä joka päivä. Rukoilen siihen voimia. Siksi, että lapseni ansaitsevat vain parasta. Itselle pitää osata olla armollinen ja hyväksyä se tosiasia, että ihmiset ovat erilaisia. Toiset syntyvät äidiksi ja toiset tarvitsevat aikaa harjoitella. Mutta niin tai näin, siihen kasvaa. Päivä päivältä huomaa olevansa pehmompi ja hyväksyvänsä ehkä jo sen tosiasian, että minäkin voisin osallistua perhekerhoon menettämättä imagoani (heh).

Olen aina pitänyt itseäni vahvana ihmisenä. Ajattelin aiemmin, että selviän mistä vaan. Kunnes tytöt syntyivät. Sen jälkeen kaikki ei ollutkaan omissa käsissäni, enkä voinut vaan päättää, miten asiat sujuu. Ne sujui tasan sen mukaan, miten päivät tyttöjen kanssa muodostui. Ja kaikki, mitä elämä sen jälkeen onkaan tuonut tullessaan, on todellakin muokannut ajatustani maailmasta. Kaikki ei todellakaan ole omissa käsissäni. Enkä olekaan niin vahva kuin olen luullut. Ja koska myönnän sen, olen kuitenkin vahvempi kuin koskaan aikaisemmin.