Aivan tässä vierellä

Uuden työn aloituksen myötä blogin kirjoittaminen jäi. Jotenkin uudet kuviot vaan vei niin paljon aikaa, että jostain oli pakko karsia. Kuitenkin aina aika ajoin on käynyt monenlaisia aiheita mielessä ja toisaalta ollut syyllisyys siitä, kun ei ole tullut kirjattua mitään ylös.

Puoli vuotta on loppujen lopuksi aika pitkä aika. Ainakin meidän elämässä siinä ajassa ehtii tapahtua aina yhtä ja toista. Tärkeimmäksi aina kuitenkin jää mieleen se, kuinka on antanut aikaa muille, välittänyt. Ensimmäistä kertaa ikinä työpaikkani on muualla kuin keskustassa ja se on yllättävän paljon karsinut tapaamisia muiden kanssa. Lounastreffit kesken työpäivän ovat ihan parasta. Niitä olen kyllä jäänyt kaipaamaan. Uusi työ on kyllä sen sijaan antanut ison määrän uusia tuttavuuksia ja sellaisia ihmisiä, joihin haluaa pitää yhteyttä tämän määräaikaisuuden päätyttyä. Jokainen uusi vaihe elämässä vie näemmä jotain pois, mutta toisaalta tuo jotain uuttakin.

Muutimme eri puolille kaupunkia tyttöjen mennessä kouluun. Se on tuntunut koko tämän ajan väärältä päätökseltä sen suhteen, että heillä jäi monta merkittävää ystävää pyöräilymatkan ulottumattomuuksiin. Se aiheutti varsinkin ensimmäisen vuoden aikana monta unetonta yötä. Näin jälkeenpäin suosittelisin, että muutto tapahtuisi ennen esikoulua, jossa monet tärkeät kaverisuhteet luodaan koulua varten. Meni vuosi ennen kuin tytöt sopeutui ja vaikka muutosta on jo seitsemän vuotta, he kaipaavat vanhoja kavereitaan, vaikka ovatkin saaneet monta ihanaa ystävää lisääkin. Aika opettaa. Nyt asettaisin lasten tarpeet omieni edelle. Silloin vaan kuvitteli tekevänsä oikein.

Nyt tytöt on siinä iässä, että kotona ollessaan vetäytyvät omiin oloihinsa. Näin sosiaalisena ihmisenä se ahdistaa. Kaipaisin sitä, että kaikki lapseni olisivat siinä lähellä, jutteluetäisyydellä. Nyt poikanen on alakerrassa ja tytöt yläkerrassa. Toiveena olisi, että pääsisimme muuttamaan vielä sinä aikana, kun tytöt asuvat kotona yksikerroksiseen taloon, koska haluaisin pesueeni lähelleni. Moni murrosikäisen lapsen äiti taas toivoo kaksikerroksista taloa, että saisi molemminpuolisen rauhan välillä. Puolensa ja puolensa :).

Poikasesta on tullut hyvin päättäväinen kolmevuotias. Hänellä on verbaalinen puoli niin hyvin hallussa, että hän saa tahtonsa vähän liiankin helposti läpi meistä jokaiselta. Poikanen oli tehnyt päiväkodissa minulle äitienpäivälahjaksi korun ja hän paljasti sen minulle jo vähän etukäteen. "Minä olen tehnyt sinulle kolun, lannekorun. Laitoin siihen välikkäitä palluloita. Se on sinun. Oletko iloinen? ...se ei ole minun." Lievää luopumisen tuskaa :D. Saa nähdä, miten hienon rannekorun huomenna saankaan <3!


                              Syöminen pihalla alkaa heti, kun aurinko vähänkään paistaa :).

Kevään ensimmäisellä moottoripyöräajelulla ja jätskillä.

Eväiden kanssa puistossa.